JFK - Avoin tapaus, oikeudenkäynti salaliitostaLauantai 30.12.2023 - Juha Vuorio New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison oli tehtävässä John F. Kennedyn salamurhan aikaan 22.11.1963. Salamurha tapahtui Teksasin Dallasissa, mutta koska Lee Harvey Oswald oli muuttanut vasta kuukautta aiemmin New Orleansista, niin Garrison pystyi virallisestikin tutkimaan salamurhaan liittyneitä asioita. Garrison julkaisi vuosikausien selvittämisen jälkeen aiheesta otsikon mukaisen kirjan vuonna 1988 (suomeksi Book Studio 1992). Garrisonin työ johti mm. ainoaan salamurhaan liittyneeseen rikosoikeuskanteeseen, joka on tämän kirjoituksen pohjana. Käyn läpi oikeudenkäyntiin johtaneita tapahtumia ja itse oikeudenkäyntiä seuraamuksineen. Laitan sen jälkeen muutaman lainauksen Warrenin komissiosta pääosin Wikipediasta lainattuna. Loppuun muutamia aiheeseen liittyviä lainauksia ja hieman pitempisanaisia kuvauksia edelleen Garrisonin kirjasta; nuo eivät ole erityisessä järjestyksessä. Valmistelu alkaa Garrison siis alkoi vuonna 1967 valmistelemaan oikeudenkäyntiä Clay Shaw’ta vastaan osallisuudesta salaliittoon Yhdysvaltojen presidentin murhaamiseksi. Tässä vaiheessa tuli monia takaiskuja ja haittoja toiminnalle. Esimerkiksi median raivoisa hyökkäys Garrisonia vastaan, yhden päätodistajan David Ferrien kuolema ennen oikeudenkäyntiä ja Garrisonin toimistoon ujutetut vuotajat ja piirisyyttäjätoimiston puhelimen salakuuntelu. Katso lopun lisäykset. Lisäksi Garrison kieltäytyi (toimistonsa väen toiveesta huolimatta) ottaa Julia Ann Merceriä todistajaksi oikeuteen (liian moni aiheeseen liittyvä oli heittänyt henkensä). Hyökkäys Oikeudenkäyntiä kohden mentäessä Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden presidentti Warren antoi lausunnon, että tämä ei ollut kuullut Garrisonin tutkimuksista mitään, joka olisi poikennut heidän komissionsa johtopäätöksistä. Warrenin epäasiallinen käytös oli kuitenkin lievää verrattuna tiedotusvälineiden hyökkäykseen Garrisonia vastaan. Shaw’n pidättämisestä lähtien tiedotusvälineiden hyökkäily oli ollut häijyä ja säälimätöntä. Garrisonin harhakuvat Yhdysvaltojen suuresta vapaasta lehdistöstä karsiutuivat nopeasti. Oikeutta kohtaan osoitettavaa maltillisuutta ja kunnioitusta, jolla voitaisiin varmistaa oikeuden häiriötön toiminta ja syytettyjen sekä muiden asianosaisten kohtelu, ei ollut tässä tapauksessa olemassa. Esimerkkinä Garrison mainitsee erään toimittajan kirjoittaneen Newsweek-lehdessä, kuinka tällä olisi todisteet siitä, että Garrison lahjoo todistajansa rahalla. Toimittaja ei kuitenkaan koskaan esittänyt todisteita, eikä ilmeisesti kukaan muu lehdistön edustaja huomannut niitä kysellä. New York Postin otsikko puhui puolestaan Garrisonin toiminnasta otsikolla ”Sairaalloista hillumista New Orleansissa”. Hyökkäykset jatkuivat, mm. Life-lehden toimesta, joka puolestaan syytti Garrisonia sekaantumisesta järjestäytyneen rikollisuuden toimintaan. Seuraavassa vaiheessa televisioyhtiöt siirtyivät asemiinsa. Selvästi tuli ilmi, etteivät televisioyhtiöt kuten NBC yrittäneetkään tutkia Yhdysvaltojen presidentin salamurhaa. Ne tutkivat tätä selvittävän syyttäjän toimintaa ja nimenomaan yrittivät jopa lahjoa ’todistajia’, kuten pari näistä kertoi Garrisonille. Myös televisioyhtymä CBS tarttui asiaan kanavallaan, jossa esitettiin Warrenin komissiota ylistävä nelituntinen ohjelma. Garrisonia haastateltiin tuota varten puoli tuntia, josta esitettiin ohjelmassa puoli minuuttia. Kohti oikeudenkäyntiä Kun Garrison sitten pidätti Shaw’n, heräsi myös liittovaltion hallitus. Kun oikeusministeri mm. antoi lausunnon, että rikospoliisi on tutkinut Clay Shaw’n perusteellisesti, niin Garrisonia ihmetytti kuinka kuitenkaan Shaw’n nimeä ei esiintynyt yhtään kertaa missään Warrenin komission 26 niteessä. Pystyi myös ihmettelemään, että jos Shaw’lla ei ollut mitään yhteyttä tapahtumiin, niin miksi tämä oli sitten tutkittu niin perusteellisesti. Ristiriidan ilmettyä oikeusministeri perääntyi taktisesti, ja totesi taas asian hieman toisella tavalla. Nyt annettiin myös lausunto, että Clay Bertrand ja Clay Shaw olivat sama henkilö, kuten Garrisonin tutkimukset osoittivatkin. Tiedotusvälineet aloittivat kampanjan väittäen, että Garrison pyrkii vain julkisuuteen tavoitellen vaikka mitä poliittista asemaa, sen sijaan että olisivat pohtineet tosissaan Kennedyn murhan omituisuuksia. Garrison siis syytti Clay Shaw’ta osallisuudesta salaliittoon John F. Kennedyn murhaamiseksi. Seuraavaksi Garrison esitti poikkeuksellisesti piirisyyttäjänä alustavaa oikeuskäsittelyä, jolla varmistetaan, ettei syytetty joudu löyhin perustein pitkiin oikeusprosesseihin; yleensä tätä vaativat puolustusasianajajat. Alustavaan käsittelyyn Garrison esitti vain pari todistetta. Todistajaksi kutsuttiin David Ferrien 25-vuotias tuttava vakuutusasiamies Perry Russo. Russo oli Ferrien asunnossa kuullut jo helmikuussa (puoli vuotta ennen) mainittavan Kennedyn salamurhahankkeesta. Russo oli kyllä kirjoittanut Garrisonin toimistoon kirjeen, kuultuaan näistä tutkimuksista, mutta sellaista kirjettä ei koskaan saapunut Garrisonille. Russo tunnisti toiseksi keskustelijaksi Clay Shaw’n, jonka tämä oli nähnyt kerran aiemminkin ja mukana oli myös kuubalaisemigrantteja. Perry muisti, että Ferrie oli esitellyt hänet asunnollaan myös nuorelle miehelle nimeltään Leon Oswald, mutta tämä ei ollut jäänyt ulkonäöltään mieleen. Russo oli Ferrielle suhteellisen läheinen tuttava, joka oli vieraillut usein Ferrien luona; ehkä siksi tuo tuossa Clay Bertrandin nimeä käyttänyt hyväksyi tämän läsnäolon. Russo todisti, että huolimatta Ferrien, Russon ja kuubalaisten innosta nitistää Castro, Bertrandiksi kutsuttu mies alkoi varovasti empiä (Sikojenlahden maihinnousuyrityshän oli tuolloin jo takana). Russo sanoi Ferrien astelleen edestakaisin ja sanoneen, että he voisivat hankkiutua Kennedystä eroon ja syyttää siitä Castroa. Kuulemma tuohon ei tarvittaisi muuta kuin saada Kennedy avomaalle. Ferrie kiihtyi tavanomaiseen tapaansa helposti ja muuttui hyvin puheliaaksi. Ferrie kuvaili, että se piti tehdä kolmen suunnan ristitulessa. Kun Kennedyä ampui kolmelta suunnalta, yksi suunta varmasti osuisi. Täysin eri tavalla rauhallisena ollut Bertrand otti nyt puheenvuoron. Bertrand korosti, että sen tapahtuessa heidän kaikkien tulisi olla julkisuuden valokeilassa. Russo huomasi nyt, että miehet puhuivat siitä, minne kukin menisi, kun presidentti Kennedy olisi tapettu. Ei siis enää kovinkaan teoreettista puhetta salamurhasta. Toinen todistaja oli Vernon Bundy. Tämä oli (New Orleansin lähistöllä olevan) Pontchartainjärven pohjoisrannalla kesäkuussa 1963, kun paikalle saapui musta neliovinen umpiauto ja sieltä astui ulos pitkä valkotukkainen mies, joka jäi odottamaa muutamien metrien päähän. Pian paikalle saapui nuori mies, jonka kanssa nämä keskustelivat hieman kauempana viitisentoista minuuttia. Lopuksi vanhempi mies antoi jotain, ehkä rahakäärön nuoremmalle. Pontchartainjärven rannallahan oli ollut CIA:n ylläpitämä kuubalaisten kapinallisten harjoitusleiri, kunnes Kennedy suljetutti sen. Valokuvista tämä Bundy tunnisti valokuvavaihtoehdoista nuoren miehen Lee Oswaldiksi ja autosta nousseen Clay Shaw’ksi. Kolmen tuomarin kollegio totesi näiden todistusten ja todistajien ristikuulustelujen jälkeen, että syyttäminen on perusteltua. Oikeudenkäynti Garrison uskoi, että Dealey Plazalla Dallasissa 22. marraskuuta 1963 tapahtui valtiokaappaus, johon osallistuivat Yhdysvaltain tiedustelukollektiivin osat todennäköisimmin ilman virallista hyväksyntää, keskeisimpien ollessa CIA:n peitetoimikoneiston henkilöitä ja muita ulkopuolisia yhteistyötahoja. Ja että sen salasivat FBI:n, Dallasin poliisilaitoksen ja armeijan samanhenkiset yksilöt ja että sen tarkoituksena oli estää Kennedyä liennyttämästä suhteita Neuvostoliittoon ja Kuubaan ja lopettamasta kylmää sotaa. Garrison väitti, että keskustiedustelupalvelu CIA:n antikommunistiset ja muut samanhenkiset ryhmittymät sekä yksilöt olivat Kennedyn murhan takana, ja että paikallisesti salaliittoon osallistuivat Dallasissa ja New Orleansissa vaikuttanut kiihkomielisten antikommunistien ryhmä – liikemies Clay Shaw, yksityisetsivä ja entinen FBI-agentti Guy Banister, ja David Ferrie, joka oli samassa siviili-ilmapartioryhmässä Lee Harvey Oswaldin kanssa 1950-luvulla. Garrisonin mukaan Oswald oli vain syntipukki, joka ei osallistunut salaliittoon eikä toiminut yhtenä ampujista. Sen todisti erityisesti poliisin tekemä nitraattitesti. Garrison nosti teoriansa pohjalta syytteen Shaw’ta vastaan vuonna 1967 osallisuudesta salaliittoon John F. Kennedyn murhaamiseksi, ja varsinainen oikeudenkäynti oli vuonna 1969. Garrisonin yhtenä päätodistajana oli 25-vuotias vakuutusmyyjä Perry Russo, joka Garrisonin määräyksestä myös hypnoosissa ja natriumtiopentaalin (”totuusseerumin”) vaikutuksessa ollessaan kertoi kuulleensa Oswaldin, Ferrien ja Shaw’n keskustelevan presidentin murhaamisesta Ferrien kotona pidetyissä juhlissa. Shaw’n puolustuksen mukaan Garrison oli istuttanut Russoon valemuiston. Russo myöhemmin kertoi lehdistölle todistuksensa ehkä olleen ”yhdistelmä totuutta, fantasiaa ja valheita.” Oikeudenkäynnissä Garrison toi esille useita todistajia, jotka olivat kuulleet laukauksia myös presidentin saattueen etupuolen ruohikkoiselta kumpareelta, nähden myös luodin osuvan presidentin kasvoihin sekä ohi menneen luodin tekevän vaon nurmikolle poispäin ruohikkoiselta kumpareelta. Näitä todistajia olivat nuori dallasilainen suunniteluinsinööri William E. Newman sekä hänen vaimonsa Frances Newman, rautatieyhtiön työntekijä James Simmons, dallasilainen perheenäiti rouva Mary Moorman, rouva Philip Willis ja Richard Randolph Carr. Oikeudenkäynnissä näytettiin ensimmäisen kerran julkisuudessa Abraham Zapdruderin kuvaama kaitafilmielokuva, jonka (21 suurennetun värivalokuvan lisäksi) Garrison oli vaatinut todistusaineistoksi Life-lehdeltä (mielenkiintoisella tavalla medialla ei siis ollut intoa julkaista noita itse). Tuomioistuimen oikeuspatologian todistajaksi kelpuuttaman tohtori John Nicholasin mukaan nuo valokuvat ja Zaprudenin elokuva osoittavat yhdenmukaisesti kiväärinlaukaukset ammutuksi etupuolelta. Nicholas todisti edelleen, että paitsi etupuolelta, oli laukauksia ammuttu myös takaapäin. Nicholasin todistuksen mukaan hallitus ei suostunut Nicholasin pyyntöön toimittaa oikeudenkäyntiin röntgen- ja valokuvia Kennedyn ruumiinavauksesta, eikä hallitus myöskään suostunut antamaan Nicholasille mahdollisuutta tutustua Kennedyä kuljettaneeseen autoon. Puolustuksen todistajana oli mm. everstiluutnantti Pierre Finck, joka oli ollut yhtenä kolmesta patologista suorittamassa Kennedyn ruumiinavausta Bethesdan laivastosairaalassa Marylandissa. Todistajan kuulustelussa tuli ilmi mm. se, että ruumiinavausta johti armeijan kenraali, jonka nimeä tämä Finck ei kuitenkaan muistanut. Tuli myös esille, että tämä kenraali ei ollut patologi eikä lääkäri. Todistajalausunnon mukaan patologeja kiellettiin käyttämästä leikkelyä kaulan ja niskan ampumahaavojen tutkimuksissa. Oikeudessa käytiin tietenkin läpi useita muitakin tässä blogissa mainittuja asioita. Myös Clay Shaw itse tarjoutui todistajaksi, – joka ei olisi ollut välttämätöntä syytetylle. Shaw kielsi koskaan käyttäneensä salanimeä Clay Bertrand sekä kielsi koskaan tunteneensa Oswaldia, eikä ollut koskaan soittanut Lee Oswaldin lakimiehelle Dean Andrew:lle. Shaw myös antoi todistuksen, ettei ollut koskaan edes tavannut oikeudenkäynnin aikana jo kuolleena ollutta David Ferrietä (jota oli kaavailtu todistajaksi). Valamiehistö marssi yöllä varhain lauantaina 1. maaliskuuta 1969 juuri puolenyön jälkeen oikeussaliin ja ilmoitti vapauttaneensa Clay Shaw’n syytteistä. Vapauttavan päätöksen jälkeen lakimies Mark Lane esitti valamiehistölle kysymyksiä, mikä oli Louisianassa sallittua. Jokainen valamies, jolle Lane esitti kysymyksiä, myönsi syyttäjäosapuolen näyttäneen toteen, että presidentti Kennedy oli surmattu salaliiton tuloksena. Garrison toteaa kirjassaan: Hyväksyessään väitteeni, että salaliitto oli ollut olemassa, valamiehistö ei ollut tietoinen Shaw’n toiminnasta CIA:n salaisena asiamiehenä. Koska se ei ollut vakuuttunut hänen vaikuttimistaan, valamiehistö vapautti hänet syytteestä. Richard Helms, CIA:n peitetoimien johtaja vuonna 1963 totesi valan velvoittavana vuonna 1979, että Shaw’lla oli yhteyksiä tiedustelupalveluun. Asia selvisi myöhemmin muistakin lähteistä. Kaksi päivää oikeudenkäynnin jälkeen Garrison jätti syytteen väärästä valasta koskien Clay Shaw’n todistusta oikeudenkäynnissä. Kuitenkin Yhdysvaltain piirituomioistuin kielsi Garrisonia syyttämässä Shaw’ta väärän valan tekemisestä, Garrisonin mielestä USA:n lain vastaisesti. The New York Times -lehti kutsui oikeudenkäynnin jälkeen Garrisonin hyökkäystä Shaw’ta vastaan ”yhdeksi amerikkalaisen oikeushistorian häpeällisimmistä luvuista”. Vuonna 1969 oikeudenkäynnin jälkeen Garrison valittiin kolmanteen nelivuotiseen virkaansa, ylipäätään Garrison oli ensimmäinen uudelleenvalittu piirisyyttäjä New Orleansin historiassa. Liittovaltio nosti vuonna 1971 puolestaan syytteen Garrisonia vastaan väittäen Garrisonin ottaneen suuria summia lahjuksia paikallisilta flipperiyrittäjiltä. Todistusaineistona oli mm. väärennettyjä nauhoitteita Garrisonin sanomista, jotka osoitettiinkin oikeudessa väärennetyiksi. Liittovaltio hävisi oikeusjutun. Varsinaisen oikeudenkäynnin ajoitus oli kuitenkin sellainen, että Garrison ei ehtinyt käytännössä harjoittaa vaalikampanjaa syksyn 1973 piirisyyttäjän valintaan ja Garrison jäikin niukin naukin valitsematta. Garrison valittiin vuonna 1978 Louisianan yhden vetoomustuomioistuimen puheenjohtajaksi kymmenvuotiskaudeksi ja uudelleen vuonna 1987, jossa tehtävässä Garrison palveli kuolemaansa asti. Ihan hienoa, että asukkaat saavat ihan itse valita tällaisia viranomaisia. Garrison oli mukana asiantuntijana Oliver Stonen JFK-elokuvassa ja näytteli lisäksi Earl Warrenia siinä.
Saman vuoden syyskuussa Warrenin komission puheenjohtajana toiminut Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden presidentti Earl Warren antoi lausunnon, että tämä ei ollut kuullut Garrisonin tutkimuksista mitään, joka olisi poikennut heidän komissionsa johtopäätöksistä. Tämä oli outoa senkin takia, että Shaw’n oikeudenkäynti ei ollut edes alkanut. Ehkä tuo kertoo jotain oikeuslaitoksen riippumattomuudesta. Garrison toteaa: ”Shaw’n oikeudenkäyntiä edeltäneinä kuukausina vuonna 1969 esitin julkisesti, että Yhdysvaltain hallituksen tiedusteluosasto Shaw mukaan luettuna oli vastuussa salamurhasta ja oli pannut sen täytäntöön estääkseen presidentti Kennedyn pyrinnöt luopua kylmän sodan ulkopolitiikasta.” Warrenin komission nimitti Yhdysvalloissa poikkeavalla tavalla presidentti, eikä kongressi (senaatti tai edustajainhuone), kuten on tapana. Tämä oli tietenkin keskeinen tapa saada komissio toimimaan halutulla tavalla. Tuolloin, kuten usein on sanottu, Yhdysvalloissa elettiin vielä viattomuuden aikaa, eikä viranomaisten väärinkäytöksiä pystytty usein edes kuvittelemaan. Komission jäsenet olivat: – Earl Warren, Yhdysvaltain korkeimman oikeuden puheenjohtaja (puheenjohtaja) Kennedyhän oli erottanut ulkomaiden operaatioiden kanssa Kennedyn politiikan vastaisesti hääräilevän Dullesin. Mielenkiintoisella tavalla potentiaalinen pääepäilty nimitettiin murhatyön tutkimuksen johtopaikoille. Allen Dulles toimikin taustansa vuoksi komissiossa paljolti todistusaineiston junailijana. Gerald Ford tuli myöhemmin Nixonin varapresidentiksi ja presidentiksi Nixonin erottua (ei tietenkään määräämiensä useiden Indokiinan maiden valtavien pommitusten takia vaan) jäätyään kiinni demokraattien vakoilusta, avustajien murtautuessa puolueen päämajaan. Ensi töikseen Ford armahti Nixonin tämän mahdollisesti virassaan tekemistä rikoksista. Fordia ei valittu seuraavissa vaaleissa presidentiksi. FBI:n pääjohtaja J. Edgar Hoover puolestaan kierrätytti kaiken FBI:n hankkiman komissiolle menevän todistusaineiston itsensä kautta. Julkisuuteen saatu kuva yksituumaisesta komissiosta ei pidä paikkaansa. Englanninkielisestä Wikipediasta lainattuna:
Johnny Carson show, väkisin läpi mediassa Carson aloitti lukemalla esihaastattelun perusteella saamiaan kysymyksiä pitkällä koosteella tyyliin: ”joko olet lakannut lyömästä vaimoasi”. Kyseessä oli hassuista ja sisällöttömän typeristä salaliitoista kokoonpantu keitos, jolla ei ollut mitään tekemistä Garrisonin (esihaastattelun) toteamusten kanssa. Kun sitten Carson lopetti, niin Garrison päätteli, että Carson tosiaan uskoi sanomaansa sekavaan koosteeseen. Garrisonia alkoi naurattamaan, eikä Carson siitä pitänyt. Carson aikoi siis lukea lakimiesten laatimia kysymyksiä mekaanisesti ja kuulla ennalta Garrisonin antaman vastauksen ja pyrkiä esittämään jonkin uuden visaisen ongelman, jonka asianajajat olivat hänelle laatineet. Oikeussalissa kouliintuneelle lakimiehelle tuo sopi oikein hyvin. Lisäksi Carson oli tuossa vaiheessa tottunut enemmän vieraisiin, jotka hymyillen ovat samaa mieltä. Tosin Garrison oli pettynyt, koska oli odottanut oikeaa ajatustenvaihtoa Carsonin kanssa. Garrison alkoi käyttämään Carsonia sekoittavia menetelmiä vastaamalla asioita vaikkapa eri järjestyksessä, kuin esihaastattelussa. Carson menettikin otteensa ja Garrison puolestaan muutti taktiikkansa kyselemiseksi vastaamisen sijaan. Kun Carson kysyi Garrisonilta, miksi hallitus salasi todisteita, niin Garrison vastasi ehdottamalla, että Carson kysyisi asiaa Lyndon Johnsonilta. Tiedät, että hän osaa vastata. Garrison vain tuijotti. Tässä vaiheessa Garrison totesi, että ehkä on paras näyttää joitain valokuvia. Ja ennen kuin Carson ehti estää, oli Garrisonilla kameran edessä iso valokuva, joka esitti aikaisemmin mainittuja ”kulkureita haulikkosaattueessa”. Carsonilta meni hetki tajuta mistä kuvissa on kyse ja hetikohta sitten ”iski käsivarteeni kuin kobra ja veti kättäni pois kameran näköpiiristä”. Carson totesi, etteivät tuollaiset kuvat näy televisiossa. Garrison puolestaan tiesi, että näkyvät hyvin ja kohotti kuvat uudelleen kameran eteen. Garrison käänsi uudelleen kuvat kameraan, mutta heitä kuvaavan kameran punainen valo oli jo sammunut ja lähetykseen meni vain toisen kameran kuvaa yleisöstä. Garrison ehti sanoa, että noita pidätettyjä miehiä, jotka juuri näit, ei nähty enää koskaan. Lopultakin Garrison sai jonkin viestin läpi USA:n tiedotusvälineiden kartellista. Kun Garrison pohti studion tapahtumia, niin hänestä tuntui samalta kuin olisi ollut 30-luvun saksalainen, joka yrittää vakuuttaa porukkaa siitä, että Adolf Hitler on mielenvikainen. Garrison päättelee, että nämä ihmiset kangistuvat kauhusta ajatuksesta, että salaliiton ollessa totta, on totta myös se, että Yhdysvallat ei toimi demokraattisesti, vaan aivan muutoin. Median kytkökset NBC lähetti kesäkuussa 1967 ”Jim Garrisonin tapaus” ohjelman maanlaajuisesti. Tuon kolme avaintodistajaa olivat tunnettu tuomion saanut murtovaras ja parittaja (nimeltään Cancler), Angolan valtionvankilaan murtovarkaudesta tuomittu (Torres) sekä turkkilaisen saunan omistaja. Tuo Torres mm. väitti, että Garrison oli tarjonnut tällä heroiinia ja mahdollisuutta kolmen kuukauden lomaan, mutta Torres edelleen väitti NBC:n ohjelmassa, että oli valinnut mielummin paluun takaisiin Louisianan valtionvankilaan sokeriruokoa leikkaamaan, kuin noin epäeettisen toiminnan. Garrison järjesti Torresin ja Canclerin oikeuteen vastaamaan sanoistaan, ja kun nämä kieltäytyivät avaamasta suutaan, saivat nämä tuomiot oikeuden halventamisesta. Garrison alkoi selvittämään NBC:n taustoja, jossa oli keskeisenä Yhdysvaltojen Radioliitto RCA. RCA puolestaan oli toisen maailmansodan ajoista lähtien muuttunut sotateollisuuden toimijaksi tuottaen sotavoimien tarvitsemaan elektronista ja vastaavaa kalustoa. Tuon toiminnan volyymi oli kasvanut tuohon aikaan mennessä miljardiin dollariin vuodessa (silloista rahaa). Tuota taustaa vasten Garrisonista oli ymmärrettävää, että RCA ja sen apuri NBC halusivat saattaa huonoon valoon paikallisen syyttäjän, joka nosti yhä uudelleen esiin sen mahdollisuuden, että Yhdysvaltain tiedustelukollektiivin kylmän sodan valtaryhmittymä oli salamurhannut Yhdysvaltojen presidentin. Perusteellinen naamiointi Garrison haastattelee Dean Andrewsia, miestä, jolle Clay Bertrand -niminen kaveri oli soittanut ja pyytänyt edustamaan Oswaldia oikeudessa salamurhan ja pidätyksen jälkeen. Tuo Andrews kertoo, ettei uskaltanut kertoa tuon henkilön oikeaa nimeä. Myös Warrenin komissio oli haastatellut Andrewsia, mutta tyytynyt vastaukseen. Jalkatyön ansiosta selviää, että New Orleansin merkittävän kauppakeskuksen hienostunut johtaja ja kunnallisjohtaja Clay Shaw käyttää tietyissä piireissä nimeä Clay Bertrand. Vasta valitettavan paljon myöhemmin selviää, että tällä Clay Shaw’lla oli turvaluokiteltu asema CIA:n kansainvälisissä toimissa, joissa Shaw oli toiminut aiemmin mm. Italiassa. Kun Garrison haastoi Shaw’n oikeuteen, niin tuolloin tätä tietoa ei ollut käytettävissä, ja se olisi saattanut muuttaa valamiehistön vapauttavaa päätöstä Shaw’n osalta. Kalman koura on pitkä Todettakoon, että monia New Orleansin tiedusteluyhteisön Oswaldiin liittyneistä keskeisistä toimijoista kuoli lyhyen ajan sisällä siis Lee Oswald, tiedossa olleella tavalla. Muiden asioiden ohella Oswaldin ampujana tässä tarinassa toiminut ja vankilassa ollut Jack Ruby joutui sairaalaan joulukuussa 1966, jossa hänellä todettiin laajalle levinnyt syöpä ja Ruby kuoli kuukauden päästä tästä. Rybyn oma ilmoitushan Oswaldin ampumisen syystä oli pelastaa rouva Kennedy oikeudenkäynnin taakalta. Avaintodistajaksi kaavailtu David Ferrie löytyi kotoaan kuolleena kahden itsemurhaviestin kanssa, virallisesti merkittiin luonnollinen kuolema. New Orleansin tiedusteluyhteistön jäsen antikommunistinen entinen FBI-agentti Gay Banister kuoli alle vuosi salamurhasta; vaimon mukaan salaisen palvelun (tai FBI:n) miehet olivat hakeneet Banisterin lukitut arkistokaapit pois. Banisterhan mm. antoi Oswaldille toimistohuoneen ”Reilu peli Kuuballe”-yhdistystä varten. Clay Shaw kuoli kymmenen vuotta salamurhan jälkeen oudoissa olosuhteissa kotonaan, hautaus tehtiin nopeasti. Tuolloinen piirisyyttäjä haki lupaa ruumiin nostoon ja ruumiinavaukseen, mutta välittömästi nousi valtava mediakampajan Clayn kalmon suojelemiseksi ja piirisyyttääjä veti hakemuksen pois. Kuolema kirjattiin itsemurhaksi. Oswaldin ystävä ja lapsenvahti George de Mohderschild oli löydetty kuoliaaksi ammuttuna haulikko vieressa muutama tunti sen jälkeen, kun edustajainhuoneen salamurhavaliokunnan tutkija oli sopinut hanen haastattelemisestaan. Todistajana toimineen apulaissheriffi Roger Graidin henkeä uhattiin, joten hän muuti pois New Orleansista, Graid muutti kuitenkin takaisin ja löydettiin sittemin kuoliaaksi ammuttuna kotoaan. Garrison kuitenkin tutki porukoineen juuri kuolleen Ferrien asunnon ja ihmetteli miksi Ferriellä oli iso pullo Proloid -nimistä lääkettä vuoteensa vierellä. Ferrie oli luonteeltaan voimakkaasti impulsiivinen ja yliaktiivinen. Kuitenkin tuo lääke kiihdyttää aineenvaihduntaa. Asiasta kysyttäessä lääkäri kertoi Garrisonille, että jos yliaktiivinen ihminen käyttäisi tuota lääkettä suuren määrän, kuolema olisi väistämätön. Ruumiinavausta ei suoritettu. Kuolemansyyksi merkittiin luonnollinen kuolema. Garrison kertoo, ettei tiedä osan avainhenkilöistä myöhempiä kohtaloita kuten Kerry Thornlayn (Warrenin raportissa oli myös armeijakaverina, kts edellinen blogi) ja tiedustelukollektiivin jäsenen todistaja Vernon Bundyn. Monet todistajat kuitenkin selvisivät hyvin. Paloittelu Garrison törmää myös (kun tässä vyyhdissä asiat tuntuvat kiertyvän toistensa ympärille) Rosselli -nimisen gangsterin vaiheisiin. Tuo kaveri oli ollut Kuubassa Castroa edeltävänä aikana ja solminut suhteet (USA:n) tiedustelupalvelun kanssa. Tämä on esillä mm. senaatin CIA:n harjoittamiin salamurhakäytäntöihin (ovat selvästikin ammattimiehiä) liittyneessä tutkimuksesta. Rosselli sai tiedustelupalvelulta tehtäväksi Fidel Castron salamurhaamisen. Vaikka myrkytettyjä pillereitä, räjähteitä ja käsiaseita saatiin, niin Kuubassa mikään ei onnistunut. Rosselli todisti tälle CIA:ta tutkineelle komitealle, että oli koko ajan tietoinen, että tiedustelupalvelu rahoitti hänen salamurhahankkeitaan. Rosselli löydettiin pian paloiksi leikeltynä kellumasta öljytynnyrissä Dumfounding Bay -lahdella Floridan edustalla. No, johtuipa tapahtuma mistä tahansa, niin tuo muuallakin tarinaa useamman kerran mainittu Thornley oli 1960-luvun puolivälissä ystävystynyt tämän Rossellin kanssa. Salamurha Kennedyn autosaattueen ollessa tullessa aukiolle, sai eräs yleisöstä huomiota herättävän epilepsiakohtauksen. Epileptikkoa hoitamaan ryhtynyt sairaanhoitaja kastoi rättinsä kultakalalammikkoon ja pyyhki sillä epileptikon pieniä verihaavoja, vähintäänkin siis epäilyttävästi. Presidentille varattu ambulanssi jouduttiin käyttämään tämän potilaan kuljettamiseen. Kumma kyllä, ambulanssin tultua sairaalaan, lähti potilas muina miehinä pois kieltäytyen kaikista hoidoista nimeään ilmoittamatta. Ao. tapahtuma vei todistajien huomioita mm. nähdyistä kiväärimiehistä pois. Useampikin todistaja, osa Warrenin raportista ja osa Garrisonin yhyttämiä, joita komissio ei kuulustellut, raportoi nähdyistä kiväärimiehistä ammuntahetkellä takana olleissa rakennuksissa. Nämä olettivat kyseessä olleen virallisia turvamiehiä auki olevissa ikkunoissa (tällaisiahan ei siis ollut). Kyseessä täytyi olla salamurhajoukon jäseniä. Osa todistajista näki yhtä aikaa kaksikin kiväärimiestä. Haastattelujen perusteella nähtiin rakennuksissa ainakin yksi tummaihoinen kaljun päälaen omaava kiväärimies, kenties latino. Ammunnan jälkeen poliisin nähtiin haastattelevan kaljun omaavaa latinomiestä, mutta koska mies ei puhunut englantina, päästi poliisi tämän menemään (!). Sama todistaja näki parin minuutin päästä farmariauton pysähtyvän tien viereen kirjavaraston eteen ja tunnisti ajajan samaksi latinomieheksi, autossa oli yhteensä kolme henkeä. Autoon hyppäsi kyytiin nuori valkoihoinen mies, jonka todistaja myöhemmin tunnisti Lee Oswaldiksi. Oheinen farmariauto kuului mahdollisesti Oswaldin vuokraemännälle, joka oli auttanut Oswaldia mm. työnhaussa, jonka myötä työ kirjavarastossa löytyi. Oswaldhan oli todistajien mukaan kirjavaraston alakerroksissa kahviossa ammunnan aikaan. Paras näköala tapahtumapaikalle oli Houston Streetillä olleesta vankilasta. Tuolla vangit olivat ryhmittyneet ikkunoihin tapahtumaa seuraamaan. Warrenin komissio haastatteli yhtä lakimiestä, joka kertoi, että osa vangeista näki tapahtumat varsin hyvin. Warrenin komissio ei kuitenkaan kuulustellut vankeja. Ei myöskään FBI. Powell -niminen vanki näki noin sadan metrin päässä kuudennesta kerroksestaan myös kirjavaraston kuudennessa kerroksessa kaksi kiväärimiestä, joista toinen oli hyvin tummaihoinen. Todettakoon, että joidenkin todistajien mukaan mainittu epileptikko oli myös latinomies, jolla oli armeijanvihreä asepuku. Noita tummaihoisia latinomiehiä näytti selvästi olevan tapahtumissa enemmän kuin yksi. Väistämättä Garrison vertasi näitä havaintoja Banisterin latinojen sissikoulutuksiin ja myös Oswaldin yhteyksiin näihin. Todisteiden tuhoaminen Salainen palvelu lähetti kuvernööri John Connallyn vaatteet kaikkine todisteineen pesulaan ja pesi seuraavaksi presidentin auton huuhtoen pois ratkaisevat veren, luiden ja luotien jäljet. Etusivu Eräs yllätys tuli vielä vastaan. Garrison oli saanut haltuunsa Dallas Morning Newsin numeron 22. marraskuuta 1963. Etusivulla esitettiin Kennedyn saattueen reitti karttapiirroksena. Mielenkiintoista oli se, että siinä ei menty ollenkaan Dealey Plazalle, vaan aivan suoraan pääkatua ilman tuota 120 asteen mutkaa ja hidastusta 15 km/h nopeuteen. On suhteellisen selvää, että selvästi suurempaa nopeutta Main Streetiä pitkin ajaessa Kennedyyn ei olisi voinut osua. Seuraavaksi kaivettiin Warrenin komission julkaisusarjasta kyseinen etusivu, mutta siinäpä ei ollutkaan mitään karttaa, vaan sen tilalla pelkkä harmaa 5/6 sivun kokoinen neliö. Todisteiden väärentäminen tulee helposti mieleen. Isoveli valvoo Vähän ajan päästä tapahtui jotain, joka Garrisonin arvion mukaan oli tiedustelun yritys saada Garrison ansaan. Kyseessä oli tarkoitus yhyttää Garrison erääseen epäsiveellistä materiaalia levittävään mieheen Los Angelesin lentokentän miestenhuoneessa. Osin sattumalta Garrison pääsi tilanteesta nopeasti irti, vaikka lentokenttäpoliisit olivat aivan vieressä valmiusasemissa. Jonkin ajan perästä selvisi, että yksi Garrisonin avustaja oli tiedustelukollektiivin tiedottaja; juuri tuo henkilö oli tiennyt Garrisonin lentoaikataulut ja mahdollistanut tuon ansoituksen. Asia alkoi selvenemään lisätietojen ansiosta. Lakimiestutkija Mark Lane oli auttanut Garrisonia New Orleansissa oman kirja -projektinsa ohella. Erään puhetilaisuuden jälkeen molemmat tapasivat FBI:n entisen työntekijän William S. Walterin. Tämä tapahtui viisi vuotta salamurhan jälkeen. Walter kertoi heidän tapaamisissaan myös yksityiskohtaisesti, kuinka FBI kohdisti jatkuvaa ja laaja-alaista valvontaa piirisyyttäjä Garrisoniin. FBI mm. äänitti kaikki Garrisonin puhelut. Varovaisuussyistä FBI oli kuitenkin palkannut valvontaan etsivätoimiston toiselta paikkakunnalta. Virasto sai päivittäin konekirjoitetun raportin Garrisonin puheluista. Voipa pohtia, että tällaisia asioita ei tehty Hooverin tietämättä. Tuo Mark Lane vaati sittemmin tiedonvapauslain nojalla FBI:ltä kopiot kaikesta piirisyyttäjä Garrisoniin kohdistuneesta valvonnasta. Kun paketti saapui, melkoinen osa siitä oli mustattuna. Joka tapauksessa löytyi yllin kyllin todisteita siitä, että FBI oli jäljittänyt Garrisonia jokaisella matkalla, jonka Garrison teki New Orleansin ulkopuolelle JFK-tutkimusten aikana. Shaw’n harrastukset kirjassa Mielenkiintoisena yksityiskohtana Garrisonin tutkijat löysivät Shaw’n kotoa mm. viisi ruoskaa, useita kettinginpätkiä ja mustan hupun ja sen kanssa yhteensopivan mustan kaavun. Ruoskissa näytti olevan kuivunutta verta. Makuuhuoneessa oli noin 75 sentin päässä toisistaan kaksi kattoon ruuvattua isoa koukkua. Kaikilla on harrastuksensa. Pohdiskelen, että laittoiko Garrison tämän yksityiskohdan kirjaansa jostain tietystä syystä, kun suoranaista yhteyttä ei heti pistä silmään, ehkä nämä asiat tekivät Garrisonin mielestä Shaw’sta sellaisen, jonka vaitioloon voisi luottaa. Hooverin toimettomuus salamurhan estämiseksi Walter kertoi olleensa FBI:n Dallasin toimiston yöpäivystäjänä 17.11.1963, siis viisi päivää ennen salamurhaa. Tuolloin kaukokirjoitin alkoi raksuttaa varoitusta mahdollisesta presidentin salamurhasta. Walter soitti välittömästi viidelle asiamiehelle, jotka hoitivat asiaankuuluvia paikallisia tutkimusyksiköitä, ja katsoi tehneensä velvollisuutensa. Garrison toteaa kirjassaan, että kukaan noista, jolle Walter oli soittanut ei salamurhan tapahduttua kertonut siitä Yhdysvaltojen kansalle, kuten eivät muidenkaan FBI:n toimistojen kyseisestä teleksistä tiedon saaneet asiamiehet, eikä pääjohtaja Hoover myöskään. Välittömästi salamurhan tapahduttua Walter oli juossut lounaalta FBI:n toimistolle ja löysi mapista varoitusteleksin kaksoiskappaleen. Walter kopioi käsin tekstin tarkasti ja tallensi sen. Hän tarkasti vähän myöhemmin mapin ja huomasi arkistokappaleen hävinneen, eikä sitä enää löytynyt. Teleksi oli ollut varsin täsmällinen, nimennyt sekä presidentin salamurhayrityksen paikan että päivämäärät. Se oli osoitettu kaikille päivystäville erikoisasiamiehille, mikä tarkoitti joka ainoaa maassa, Dallas mukaan luettuna. Eikä FBI silti tehnyt mitään. Ei ole muistiinmerkintöjä siitä, että se olisi tiedottanut sitä kenellekään – ei edes salaiselle palvelulle, jolle siitä olisi presidentin henkivartijana pitänyt välittömästi ilmoittaa. Selvää on, että jos varoitus olisi toimitettu kaikille asiaankuuluville viranomaisille, olisi salamurha todennäköisesti voitu välttää. Olisi esimerkiksi ymmärretty viime hetken reitinmuutos ansaksi. Olisi laitettu avoauton muovinen suojakupu, joka olisi saattanut pelastaa presidentin. Olisi saatettu noudattaa salaisen palvelun sääntöjä pitää reitin ikkunat kiinni ja katot tyhjinä. Kaikkihan tehtiin tosielämässä päinvastoin. Walter antoi vuonna 1976 tekemänsä jäljennöksen ao. toimistolle tulleesta sähkösanomasta senaatin tiedustelukomitealle. Tuo senaatin asiakirja jäi silti edelleen salatuksi. Mutta myöhemmän tiedonvapauslain myötä se tuli julkiseksi ja asialle omistautunut tutkija Mark Lane sai sitten asiakirjan käyttöönsä. Telex kuului:
Tässä vielä kirjan johdannon lyhyt lista kummallisuuksista:
|
|
Avainsanat: Kennedy, salamurha, sota, politiikka |
Juha Vuorio, Oulu
Kansanedustajaehdokas
---------- 73 ----------
Sain 3 444 ääntä. Kiitos!
Kansanedustajaehdokas
---------- 73 ----------
Sain 3 444 ääntä. Kiitos!
JFK - Avoin tapaus, oikeudenkäynti salaliitostaLauantai 30.12.2023 - Juha Vuorio |
|
Avainsanat: Kennedy, salamurha, sota, politiikka |