JFK - Avoin tapaus, tutkinta

New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison kuuluu vuonna 1963 tapahtuneen John F. Kennedyn salamurhan aikalaistutkijoihin ja kirjassaan "JFK - Avoin tapaus" Garrison käy siis yksityiskohtaisestikin läpi, kuinka hänen toimistonsa muiden asiaa tutkineiden kanssa ja ohella löytää (lievästi sanottuna) omituisuuksia viranomaisten toiminnasta ja tapahtumista. Asiaa auttoi se, että Garrisoniin otti yhteyttä lukuisia silminnäköijöitä ja muita havainnoitsijoita, joiden todistukset tulivat viranomaisten taholta täysin sivuutettua.

Kirjoitin siis aiemmin koosteen johdanto -luvusta. Kirjaan seuraavaan vielä tekstiosuudesta hallinnon murhatutkimuksiin liittyviä omituisuuksia, joita on vaikea selittää muulla kuin tarkoitushakuisella harhaanjohtamisella. Toki yleisempääkin taustatietoa tulee samalla.

Tässä on tekstiä paljon, mutta jo historiaa varten haluan kirjata tätä edes jonnekin näkyviin uusille sukupolville. Itse pidän New Orleansin alueen piirisyyttäjää Jim Garrisonia tärkeänä monestakin syystä; kyseessä on myös ainoa ihminen, joka on nostanut oikeusjutun liittyen John F. Kennedyn murhaan ja on selkokielellä tuonut todistusaineistoa esille.

Ja palaan vielä Garrisonin esittämien tapahtumien jatkovaiheisiin myöhemmin.

Herääminen

Kappaleessa ”Herääminen” Garrison kertoo, kuinka salamurhaa seuraavat pari vuotta kuluivat syyttäjätoimessa erinomaisesti (kuten jatkovuodetkin) ja kuten suurin osa muistakin yhdysvaltalaisista, niin myös Garrison kuvitteli, että Yhdysvaltojen joukkojen sodankäynti Vietnamissa oli demokratian edistämistä siellä. Myös useimpien muiden lailla Garrison kertoo tuolloin uskoneensa, että hallinto on tutkinut Kennedyn murhan ja siihen liittyvät asiat huolella päätyen siihen, että kaikki oli yhden yksinään toimineen miehen satunnainen teko.

Silti Garrison oli tietoinen joistakin salamurhan oudoista ristiriitaisuuksista. Oli esimerkiksi yleisesti tiedossa, että valtaosa Dealey Plazalla olleesta väkijoukosta uskoi kuulleensa ja jopa nähneensä ammuntaa heinikkoiselta kumpareelta presidentin etupuolelta. Jotkut olivat puolestaan saaneet salaisen palvelun miehiksi esittäytyneiltä kiellon mennä kumpareen taakse katsomaan mitä siellä tapahtuu. Ja ”presidentin turvajärjestelyissä oli kieltämättä ollut todellista hutilointia.” Kummia leväperäisyyksiä kuten kaikkien tietämä avoauton suojakuvun poistaminen ja hiljaisella nopeudella läpiajettavan aukion rakennusten ikkunoiden aukipitämisen salliminen.

Garrison siis kertoi uskoneensa, että kun arvovaltaisten FBI:n ja Warrenin komitean tutkimukset ovat jotain osoittaneet, niin asia nyt vain on noin.

Ensimmäinen todellinen särö tuli asiaa tuntevan senaatin jäsenen Garrisonille kertomana, että yksi mies ei olisi voinut millään ampua Kennedyä tuolla tavoin. Garrison tilasikin tuossa vaiheessa Warrenin komission asiakirjasarjan (26 nidettä) lisäosineen itselleen ja alkoi tutkimaan niitä.

Garrison yllättyi pian Warrenin komission työn heikosta laadusta, vaikka komission jäsenet edustivat Yhdysvaltojen huippua tiedustelun, hallinnon ja ulkopolitiikan aloilla. ”Valtava tietomäärä oli järjestämätöntä ja sekavaa.” Siinä ei ollut kunnollista hakemistoa. Onneksi amatööritutkijat ovat tehneet sellaisen myöhemmin.  Raportista ei löytynyt myöskään perustetta, miksi oli päädytty yhteen takasuunnassa olleeseen ampujaan, vaikka lukuisat silminnäkijät kertoivat kuulleensa laukauksia etusuunnasta. Monien asiaan liittyvien johtolankojen seuraaminen oli lopetettu.

Muita havaintoja

Myös ennen Kennedyn ohiajoa joku oli nähnyt kotelossa olevaa kivääriä kuljetetun tuolle etualalla olleelle kumpareelle, mutta tätä silminnäkijää ei oltu kuitenkaan kuulusteltu, vaikka tämä oli ilmoittautunut poliisille. Useat todistajat näkivät myös kumpareen suunnalla kiväärinsavua ja/tai kuulleensa lukuisia laukauksia. Useat näistä uskoivat nimenomaan laukausten tulleen tuolta kumpareen suunnasta.

Useat näkivät joidenkin miesten juoksevan ammunnan jälkeen kumpareen taakse siellä olevan ratapihan suuntaan. Tuonne juoksi myös perässä yleisöä ja runsaasti poliiseja. Lisäksi: ”Se tosiseikka, että vaihdemiehen täytyi pysäyttää ainakin yksi (tavara-) junista radalla, jotta matkustajat voitiin ottaa kiinni”, olisi nostanut kunnon asianajan niskakarvat pystyyn. Sen sijaan asia sivuutettiin kaikissa vaiheissa hyvin vähäisillä merkinnöillä.

Vaikuttaa myös siltä, että ratapihalla oli useita salaisen palvelun asiamiehiä tai sellaisiksi esittäytyneitä, vaikka Warrenin komission raportin mukaan kaikki (harvat) salaisen palvelun asiamiehet olivat menneet Kennedyn mukana sairaalaan. Kuitenkaan näihin liittyviä lausuntoja ei tutkittu eikä ristiriitoja nostettu esille.

Erikoista on myös Dallasin poliisin (30 vuoden kokemuksen omaavan ylikomisario Fritzin) suorittama Oswaldin kuulustelu, jota ei merkitty ollenkaan muistiin, vaikka se on vakiokäytäntö kaikissa vähänkin vakavissa rikoksissa. Warrenin raportin mukaan Oswaldia oli kaikkiaan ehditty kuulustella yhteensä 12 tuntia, kaikki nauhoittamatta tai tekemättä muistiinpanoja.

”Mitä enemmän luin, sitä selvemmäksi kävi, viralliset hallituksen salamurhan tutkimukset suhtautuivat johdonmukaisen piittaamattomasti todisteisiin, jotka olisivat saattaneet johtaa muunlaiseen johtopäätökseen kuin että Lee Oswald oli yksinäinen salamurhaaja.”

Garrison selvitti mm., että kun Oswald oli ollut jakamassa Castroa puolustavia lentolehtisiä (Guy Banisterin etsivätoimiston lähellä; Banister oli entinen FBI:n mies Chicagosta), niin muut ao. lehtisten jakajat (vähävarainen) Oswald oli palkannut työvoimatoimistosta avuksi. Kuulostaa entistä enemmän järjestetyiltä todisteilta; Oswald vain ei tiennyt mihin häntä oltiin lavastamassa. Samanlaisia yksityiskohtia oli useita muitakin.

Garrison löysi Warrenin raportin papereista Oswaldin yhden (ehkä ensimmäisen) lentolehtisen, johon oli painettu Banisterin yksityisetsivätoimiston viereisen rapun osoite yhteystiedoksi. Myöhemmissä lentolehtisissä tätä ei enää ollut. Kyseinen rappu oli samassa korttelissa ja johti myös ao. toimistoon.

Kun Oswald noina aikoina, niin tällaisessa tilanteessa Oswald pyysi (9.8.1963) saada puhua FBI:n asiamiehen kanssa. Näin tapahtuikin ja ao. erikoisasiamies John Quigley poltti myöhemmin muistiinpanot, jotka oli tehnyt tämän haastattelun aikana, vaikka tuo oli vastoin viraston vakiokäytäntöä.

Oswald myös osallistui ’kapitalismi vastaan kommunismi’ radioväittelyyn marxilaisena esiintyvänä. Vaikka noita ei paikallisradioissa tallennettu, niin joku oli tehnyt nauhoitteen ja lähettänyt myöhemmin kopion kongressin jäsenille todisteena siitä, että kommunisti oli tappanut presidentin. Garrison pitää mahdollisena, että mainittu Banister olisi järjestänyt asian.

Vaikka Oswald siis yritettiin kuvata nuoreksi sosialistiksi, niin Oswald suosi paikkoja, joissa New Orleansin tiedustelukollektiivin miehet viettivät aikaansa.

Garrison päättää ’herääminen’ kappaleen toteamukseen: ”Presidentti Kennedyn yksinäiseksi tappajaksi kuvaillun miehen ja Yhdysvaltain hallituksen tiedustelukollektiivin välillä oli selvästikin mahdollinen etukäteissuhde.

Sotaleikkejä

Eräs todistaja, jota piirisyyttäjä alkoi kuulla toimistossaan salamurhapäivän myöhemmän oudon tapahtuman takia. Kyseessä oli tuon Banisterin entinen työntekijä, jota Banister oli pieksänyt isokokoisella pistoolillaan, kun tämä apulainen oli heidän sanaharkassaan maininnut (kapinalliset) kuubalaisporukat, joita oli lappanut toimistossa kesän aikoina. Asia oli merkitty poliisin raporttiin riitana puhelinlaskusta.

Banister oli Karibian kommunisminvastaisen liiton johtaja. Ja myös Oswald vietti aikaa (noiden kuubalaisten lisäksi) ao. toimistossa ja myös keskusteli suljetun oven takana (tuon todistajan mukaan) Banisterin kanssa. Todettakoon että Banister kuoli noin 9 kuukautta salamurhan jälkeen.

Toimistossa luuhasi myös David Ferrie, joka oli 1961 kouluttanut Castron vastaisia lentäjiä Sikojenlahden operaatiota vastaan ja oli 1963 antanut sissikoulutusta uusille kuubalaispakolaisille jotakin toista saarikohdetta vastaan.

Banisterin lesken mukaan joko FBI:n tai salaisen palvelun asiamiehet (ei muistanut kumpi) tulivat kaksi tuntia Banisterin kuoleman jälkeen toimistolle ja veivät lukitut arkistokaapit mennessään.

Garrison sai haltuun pari viikkoa salamurhan jälkeen päivätyn salaisen palvelun raportin, jonka mukaan ei ole voitu näyttää toteen, että tuossa Banisterin etsivätoimiston osoitteessa olisi toiminut (Oswaldin) ’Reilu peli Kuuballe’ yhdistystä. Hauskasti Garrison toteaa, että salaisen palvelun sikäläinen toimisto sijaitsi 15 metrin päässä tuosta etsivätoimistosta, jossa siis tämä ’marxilainen maanpetoksia harrastava’ Oswald tapasi luuhata.

Oswaldin yhteiskunnalliset riemuvoitot

Garrison yhytti merijalkaväestä Oswaldin petinaapurin 11 kuukauden ajalta El Toron sotilastukikohdassa. Warrenin komissio haastattelija selvitti tältä havaintoja, joiden mukaan (i) Oswald ei ollut kiinnostunut kivääriammunnasta, (ii) vain juuri ja juuri saavutti minimitason ampumatuloksissa eikä (iii) ollut millään tavoin ollut kiinnostunut esimerkiksi marxismista tai sosialismista.

Tosin Warrenin komissio oli löytänyt yhden merijalkaväen sotilaan, joka ei tosin ollut palvellut samassa tukikohdan osassa, ja joka oli kertonut Oswaldilla olleen marxilaissympatioita.

Oswald oli palvellut 1957 siinä (erittäin salaisessa) Japanin tukikohdassa, josta käsin USA suoritti salaiset U2-tiedustelulentonsa Kiinaan. Garrison pohtii sitä, oliko Oswald tuolloin sotilastiedustelun palveluksessa.

Valitettavasti useat Oswaldia koskeneet asiakirjat eivät olleet enää piirisyyttäjä Garrisonin käytettävissä, koska Warrenin hallitus oli määrännyt ne salaisiksi; todettakoon, että edelleen on tuhansia asiakirjoja salattuna.

Noin viisi kuukautta sen jälkeen, kun Oswald oli suorittanut El Toron sotilastukikohdassa venäjän kurssin (aika poikkeuksellinen merijalkaväen sotilas), tämä irtisanoutui palvelusta mm. äitinsä terveyteen vedoten. Vietettyään kolme päivää äitinsä luona, Oswald lähti laivalla Neuvostoliittoon (vuonna 1959). Lipun Oswald osti toimistosta, jota johti Clay Shaw, mies, joka on tässä tarinassa monessa mukana.

Vuonna 1978 CIA:n eräs talousvirkailija kertoi edustajainhuoneen salamurhavaliokunnan kuulemisessa, että CIA oli värvännyt Oswaldin tarkoituksena saada tämä kaksoisagentiksi Neuvostoliittoon. Tietenkin kaikki muut kynnelle kykenevät ao. laitoksen kuultavat kiistivät tuon.

Kahden viikon NL-vierailun jälkeen Oswald ilmestyi takaisin USA:han, jossa tämä kertoi olevansa uskollinen Neuvostoliitolle ja voivansa luovuttaa noille tietojaan merijalkaväestä ja erittäin salaisista tutkatoiminnoista, joissa on ollut mukana. Myöhemmin mm. J. Edgar Hoover antoi (aika mitäänsanomattoman) lausunnon miksi Oswaldin toimiin ei tuossa vaiheessa puututtu. Vuoden 1960 tammikuussa Oswald lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon Minskiin, jonne loikkarit tavan mukaan lähetettiin. Oswaldille annettiin työpaikka metallitehtaaseen ja Oswald otti reilun vuoden jälkeen yhteyttä USA:n Moskovan suurlähetystöön ja pyysi päästä takaisin Yhdysvaltoihin. Yllättävää kyllä kumpikaan hallitus ei estänyt tätä siirtymistä.

USA olisi helposti voinut estää Oswaldin paluun, mutta ei siis halunnut. Konsulinkyyti oli nimenomaan kielletty tällaisissa tapauksissa, ellei lojaalisuutta voitu ilman pienintäkään epäilyä vahvistaa.

Nämä tapahtumat ovat iso häiriö siinä kuvassa, joka Oswaldista myöhemmin muodostettiin.

Muutama kuukausi Oswaldin ja neuvostoliittolaisen vaimon saapumisesta (vuonna 1962) Oswald sai toisen työpaikan yritykseen, jossa tehtiin mm. merikortteja (USA:n) sotilaskäyttöön ja työ jopa näytti liittyvän salaisiin Kuuban yli tehtäviin (laittomiin) U2-tiedustelulentoihin.

Erikoisella tavalla kommunistina edelleen esiintyvä (tämä ei ollut ainakaan irtisanoutunut siitä tässä välissä) Oswald vaimoineen otettiin vastaan Dallasin valkovenäläiseen yhteisöön, joka oli voimakkaasti kommunisminvastainen.

Monet yksityiskohdat näissä vaiheessa saivat Garrisonin tekemään johtopäätöksen, että Oswald oli ja oli koko ajan ollut USA:n tiedustelujärjestöjen palveluksessa, myös loikkauksiin liittyen.

Edelleen samaan aikaan, kun Oswald oli Neuvostoliitossa, kaksi miestä pyysivät ja saivat tarjouksen kymmenestä avolavapakettiautosta. Toinen esittäytyi Oswaldiksi. Tämä oli noin kolme kuukautta ennen Sikojenlahden fiaskoa. Se oli myös Kennedyn virkaanastumiskuukausi 1961 alussa. Miehet olivat sanoneet edustavansa Demokraattisen Kuuban ystäviä. Garrison hankki ao. yhdistyksen perustamisasiakirjan ja sieltä löytyi perustajajäsenenä vanha tuttumme Guy Banister.

Garrison sanoo törmänneensä myöhemmin vuonna 1977 kirjoitettuun kirjaan USA:n tiedustelukollektiivista, jossa kerrotaan, kuinka CIA teki jo marraskuussa 1960 (siis heti presidentinvaalien jälkeen) Kennedystä luonneanalyysin, jonka tarkoituksena oli selvittää Kennedyn reagointeja erilaisiin poikkeaviin tapahtumiin. Tämän tutkimuksen olemassaoloa ei julkistettu.

Vaikuttaa siltä, että oli muitakin tapahtumia, jossa joku näytteli Oswaldia. Nimittäin kaksi vuotta myöhemmin, kun Oswald sitten oli Dallasissa ja siirtyi New Orleansiin, Oswaldin nimissä tehtiin työvoimatoimiston kautta runsaasti työpaikkahakemuksia, joissa oli kaksi tuumaa (5 cm) liian lyhyt pituus. Mitä ilmeisimmin ao. henkilön piti olla haastattelussa itse läsnä, jolloin pituuden piti täsmätä.

Haku oli mahdollisesti peitetoimi sille, että Oswald sitten sai työpaikan Reilyn kahviyhtiöstä New Orleansista.

Syntipukin hankkiminen

Tähän astiset tutkimukset kertoivat Garrisonille, että (Garrisonin älykkääksi kuvaama) Oswald oli se, mitä oli pidättäessä sanonutkin, syntipukki (’patsy’). Ja edelleen, että osa USA:n tiedusteluyhteisöä oli jollain tavalla sekaantunut asiaan, mutta ketkä tarkemmin yms. olivat vielä auki.

Garrison löytää asioille selityksiä, esimerkiksi se, miksi Oswald siirtyi kesäksi 1963 Dallasista New Orleansiin on linjassa tuon kommunisti -lavastuksen kanssa. Yhteydet Dallasin kommunisminvastaisiin valkovenäläisporukoihin piti katkaista. Garrison lehteilee edelleen Warrenin raportti -koosteen sivuja.

Oswaldin vaimo siirtyy kuitenkin tyttärineen hyvin pian Dallasiin, saaden apua eräältä mielenkiintoisiakin (mm. Washingtoniin) yhteyksiä omaavalta naisihmiseltä, joka myös majoitti nämä Dallasiin ja kun vähän ajan päästä (lokakuun 4.) Lee Oswald tuli myös Dallasiin, niin tämä sama nainen auttoi Leetä löytämään työpaikan – Dallasin koulukirjavarastolta.

Kun vaimo ja tytär jo oleskelivat taas Dallasissa, niin Oswald CIA:n muistioiden mukaan piti yhteyttä Neuvostoliiton ja Kuuban suuntaan mm. vierailuillaan Meksikon pääkaupungissa Neuvostoliiton lähetystössä.

Tässä asiassa Warrenin komissio osoitti vaativuutta, kenties ymmärtäen, että oheinen asia on oleellinen Oswaldille kehitetyn tarinan kannalta. Nimittäin esimerkiksi todellisia valokuvia CIA:lla ei ollut näistä vierailuista. Kylläkin kuvia, joissa oli selvästi joku muu kuin Oswald.

Edelleen, kun noita vahvistuksia vaadittiin, niin CIA esitti mm. Kuuban lähetystössä olleen meksikolaisen Silvia Duranin lausunnon, joka väitti, että Oswald oli vieraillut lähetystössä. Garrison kuitenkin kertoo CIA:n vaatineen salamurhaa seuranneena päivänä Meksikoa pidättämään tuon Duranin sähkeellä, joka kuului: ”Ottaen täysin huomioon Meksikon edut pyydämme teitä varmistamaan, että hänen pidätyksensä pidetään ehdottomasti salassa, ettei hänestä julkaista eikä päästetä vuotamaan mitään tietoja, että kaikki sellaiset tiedot lähetetään sähkeellä meille.”

Duran vapautettiin vasta kun tämä oli tunnistanut Oswaldin toimistossa käyneeksi mieheksi.  Kun hänet oli vapautettu määräsi CIA hänet pantavaksi uudelleen vankilaan. Duran kertoi myöhemmin kirjailija Anthony Summersille, että lähetystöön tullut mies oli vaalea ja suunnilleen hänen itsensä mittainen (160 cm).

Muut todisteet noista Oswaldin yhteydenotoista olivat vielä heiveröisempiä.

Oli myös outoja tapauksia, joissa selvästi joku oli esittäytynyt Oswaldiksi vaikkapa asehankintojen tai kiväärien kuljetuksiin liittyen tai ammuntaa maaseudulla harjoittaen. Muitakin selvästi lavastukselta vaikuttavia tapahtumia oli useita, myös siten, että niiden tutkinta oli vähintäänkin outoa.

Garrison alkaa käymään uudelleen läpi sen ainoan Kalifornian El Toron merijalkaväen tukikohdan sen sotilaan haastattelua, joka ainoana oli huomannut jotain kommunistisympatioita Oswaldilla. Sama sotilashan oli myös haastatelluista nimenomaan se, joka oli punkannut ihan eri puolella tuota isoa tukikohtaa kuin Oswald. Oswald oli siis tuolla vuonna 1959.

Tuon Thornleyn todistus sisälsi 33 sivua. Kaikkien muiden, myös viereisessä petissä asustaneen haastattelut oli typistetty puolen sivun pituisiksi. Tuohon Thornleyhyn liittyy myös kumma huomio, että tämä oli saapunut New Orleansiin vuonna 1961 ja lähtenyt sieltä muutama päivä Kennedyn salamurhan jälkeen.

Thornley oli myös usein nähty noina aikoina Oswaldin kanssa yhdessä, mutta tämä ei tullut esille Warrenin komission raportista. Kun Garrison sitten tavoitti Thornleyn ja haastatteli tätä toimistossaan, niin Thornley kiisti tavanneensa Lee Oswaldin sinä aikana, kun molemmat olivat New Orleansissa. Thornley kuitenkin myönsi tavanneensa Guy Banisterin ja David Ferrien.

Eri asioista Garrison päättelee, että Thornley oli mahdollisesti joissain noissa oudoissa tapauksissa esiintynyt Oswaldina. Näitähän on vielä muutamat valokuvat, joissa henkilö, jolla on Lee Oswaldin pää ja todennäköisesti jonkun muu ruumis, joka pitää kädessään kivääriä (pistooli lonkalla) ja kommunistista sanomalehteä. Yksi näistä pääsi jopa Life-lehden kanteen.

Tässä vaiheessa voi heittää, että jos oikeasti tuohon (McCarthyismin) aikaan oli kommunistisympatioita harjoittava paluuloikkari, joka jatkaa ao. puheita sekä lentolehtisiä ja harrastaa kiväärejä monilla tavoin yms., niin olisihan FBI tai muu tiedustelu ottanut kaverin noina aikoina kiinni ja putkaan.

Garrison törmää myös (kun tässä vyyhdissä asiat tuntuvat kiertyvän toistensa ympärille) Rosselli -nimisen gangsterin vaiheisiin. Tuo kaveri oli ollut Kuubassa Castroa edeltävänä aikana ja solminut suhteet (USA:n) tiedustelupalvelun kanssa. Tämä on esillä mm. senaatin CIA:n salamurhakäytäntöihin liittyneessä tutkimuksesta. Rosselli sai tiedustelupalvelulta tehtäväksi Fidel Castron salamurhaamisen. Vaikka myrkytettyjä pillereitä, räjähteitä ja käsiaseita saatiin, niin Kuubassa mikään ei onnistunut. Rosselli todisti tälle CIA:ta tutkineelle komitealle, että oli koko ajan tietoinen, että tiedustelupalvelu rahoitti hänen salamurhahankkeitaan.  

Rosselli löydettiin pian paloiksi leikeltynä kellumasta öljytynnyrissä Dumfounding Bay -lahdella Floridan edustalla. No, johtuipa tapahtuma mistä tahansa, niin tuo Thornley oli 1960 luvun puolivälissä ystävystynyt tämän Rossellin kanssa.

Perusteellinen naamiointi

Garrison haastattelee Dean Andrewsia, miestä, jolle Clay Bertrand -niminen kaveri oli soittanut ja pyytänyt edustamaan Oswaldia oikeudessa salamurhan ja pidätyksen jälkeen. Tuo Andrews kertoo, ettei uskaltanut kertoa tuon henkilön oikeaa nimeä. Myös Warrenin komissio oli haastatellut Andrewsia, mutta tyytynyt tietoon.

Jalkatyön ansiosta selviää, että New Orleansin merkittävän kauppakeskuksen hienostunut johtaja ja kunnallisjohtaja Clay Shaw käyttää tietyissä piireissä nimeä Clay Bertrand. Vasta valitettavan paljon myöhemmin selviää, että tällä Clay Shaw:lla oli asema CIA:n kansainvälisissä toimissa, joissa Shaw oli toiminut aiemmin mm. Italiassa.

Kun Garrison haastoi myöhemmin Shaw:n oikeuteen, niin tuolloin tätä tietoa ei ollut käytettävissä, ja se olisi saattanut muuttaa valamiehistön vapauttavaa päätöstä Shaw:n osalta (kts. myöhemmin).

Salamurha

Kennedyn autosaattueen ollessa tullessa aukiolle, sai eräs yleisöstä huomiota herättävän epilepsiakohtauksen. Epileptikkoa hoitamaan ryhtynyt sairaanhoitaja kastoi rättinsä kultakalalammikkoon ja pyyhki sillä epileptikon pieniä verihaavoja, vähintäänkin siis epäilyttävästi.  Presidentille varattu ambulanssi jouduttiin käyttämään tämän potilaan kuljettamiseen. Kumma kyllä, ambulanssin tultua sairaalaan, lähti potilas muina miehinä pois kieltäytyen kaikista hoidoista nimeään ilmoittamatta. Ao. tapahtuma vei todistajien huomioita mm. nähdyistä kiväärimiehistä pois.

Useampikin todistaja, osa Warrenin raportista ja osa Garrisonin yhyttämiä, joita komissio ei kuulustellut, raportoi nähdyistä kiväärimiehistä ammuntahetkellä takana olleissa rakennuksissa. Nämä olettivat kyseessä olleen virallisia turvamiehiä auki olevissa ikkunoissa (tällaisiahan ei siis ollut). Kyseessä täytyi olla salamurhajoukon jäseniä. Osa todistajista näki yhtä aikaa kaksikin kiväärimiestä.

Haastattelujen perusteella nähtiin rakennuksissa ainakin yksi tummaihoinen kaljun päälaen omaava kiväärimies, kenties latino. Ammunnan jälkeen poliisin nähtiin haastattelevan kaljun omaavaa latinomiestä, mutta koska mies ei puhunut englantina, päästi poliisi tämän menemään (!).

Sama todistaja näki parin minuutin päästä farmariauton pysähtyvän tien viereen ja tunnisti ajajan samaksi latinomieheksi. Autoon hyppäsi kyytiin nuori valkoihoinen mies, jonka todistaja myöhemmin tunnisti Lee Oswaldiksi. Oheinen farmariauto kuului todennäköisesti Oswaldin vuokraemännälle, joka oli auttanut Oswaldia mm. työnhaussa.

Oswaldilta kysyttiin poliisin toimesta oheisesta tapahtumasta, ja ilmeisesti Oswald oli jo aiemmin ilmoittanut lähteneensä tuossa vaiheessa pois tuolta paikalta. Oswaldhan oli todistajien mukaan kirjavaraston alakerroksissa kahviossa ammunnan aikaan.

Paras näköala tapahtumapaikalle oli Houston Streetillä olleesta vankilasta. Tuolla vangit olivat ryhmittyneet ikkunoihin tapahtumaa seuraamaan. Warrenin komissio haastatteli yhtä lakimiestä, joka kertoi, että osa vangeista näki tapahtumat varsin hyvin. Warrenin komissio ei kuitenkaan kuulustellut vankeja.  Ei myöskään FBI. Powell -niminen vanki näki noin sadan metrin päässä kuudennesta kerroksestaan myös kirjavaraston kuudennessa kerroksessa kaksi kiväärimiestä, joista toinen oli hyvin tummaihoinen.

”Näytti kohtuulliselta päätellä kaikista lausunnoista, että varaston kuudennen kerroksen yleisnäkymään juuri ennen salamurhaa – ja sen aikana – kuului ainakin kolme miestä: kaksi valkoista, joista toinen oli ilmeisesti nuorempi ja joko melko vaalea- tai vaaleanruskeatukkainen (Oswald siis tummatukkainen) ja toinen vankkarakenteinen, jolla oli sarvisankaiset silmälasit, ja yksi selvästi tummaihoinen, hyvin mahdollisesti latinalaista alkuperää. Oli epäselvää, oliko miehillä yksi vai kaksi kivääriä. Nuorehkon, laihemman nähtiin pitelevän kivääriä seisoessaan läntisimmän ikkunan takana, kun taas tummaihoisen miehen nähtiin ampuvan suoraan itäisimmästä ”sopesta” (siis siitä, josta Oswaldin väitettiin ampuneen).”

Tässä vaiheessa Garrison päätteli, että Oswald ei ollut ampujien joukossa, jotka olivat sijoittuneet John Kennedyn auton takana oleviin rakennuksiin ja edessä olevalle ruohikkoiselle kumpareelle. Garrison piti kuitenkin yhä mahdollisena, että Oswald olisi ollut jotenkin sekaantunut salamurhaa.

Todettakoon, että joidenkin todistajien mukaan mainittu epileptikko oli myös latinomies, jolla oli armeijanvihreä asepuku. Noita tummaihoisia latinomiehiä näytti selvästi olevan tapahtumissa enemmän kuin yksi. Väistämättä Garrison vertasi näitä havaintoja Banisterin latinojen sissikoulutuksiin ja myös Oswaldin yhteyksiin näihin. Kuubalaiskapinalliset olivat hyvin pettyneitä Kennedyyn, tämän ’petettyä’ heidät Sikojenlahdella ja suljettua heidän harjoitusleirinsä.

Todettakoon, että Oswaldin sormenjälkiä ei esimerkiksi koskaan löydetty Mannlicher-Carcano-kivääristä, jota hänen väitettiin käyttäneen. Mielenkiintoisesti, kun FBI oli tutkinut kiväärin ilman Oswaldin sormenjälkiä tai muutakaan vastaavaa, niin seuraavana päivänä paikallispoliisi ilmoitti kiihtyneenä löytäneensä kivääristä Oswaldin kämmenen jäljen. Warrenin komissio sivuutti tämän asian kokonaisuudessaan päätelmistään.

Tuo kivääriasia oli varsin sekava, koska ei ole luultavaa tuon korkeintaan keskinkertaisen italialaiskiväärin olleen salamurhaajan käyttämä. Nimittäin salamurhaajan ”sopesta” löytynyt kivääri oli hyvin piilotettu ja sen löysi insinöörintutkinnon omaava ja aseasiantuntijana tunnettu konstaapeli Weitzman. Dallasin poliisin murharyhmän päällikkö Will Fritz kysyi tapahtumapaikalla Weitzmannilta kiväärin tyyppiä ja sai vastaukseksi saksalaisen 7.65 Mauserin. Vielä keskiyöllä 22. marraskuuta Dallasin piiriasianajaja kertoi tiedotusvälineille, että löydetty ase oli Mauser.    

Asia mutkistui, kun samasta huoneesta kuin Mauser, löydettiin kolme tyhjää Mannlicher-Carcano-kiväärin hylsyä, ollen kaikki lähekkäin ikkunan vieressä ja melkein yhdensuuntaisina. Tämä järjestely teki löytämisen helpoksi, mutta sijainti oli täysin epäuskottava.

Ei myöskään löytynyt patruunakampaa, jota voi käyttää pulttilukkoisessa kertalaukaistavassa kiväärissä suhteellisen nopeaan tulitukseen. Tällöin ei tarvitse syöttää käsin yksittäisiä patruunoita piippuun. Kumma, että tuollainen saattaa tapahtumien aikana hukkua.

Koeammunnoissa tuon Mannlicher-Carcanon kohdistus oli täysin päin honkia. Koeammuntoja ei pystytty tekemään ennen kuin ase oli kohdistettu. Warrenin komissiota tämäkään asia ei kiinnostanut.

Kukaan koeammunnan kivääriasiantuntijoista ei pystynyt kohdistuksen jälkeenkään toistamaan ’Oswaldin urotyötä’. Todettakoon, että Mauser katosi iäksi, sen jälkeen, kun se oli joutunut ylikomisario Fritzin käsiin.

Kivääriasia mutkistui vielä lisää, kun riippumattoman dallasilainen elokuvayhtiön ottamassa elokuvassa poliisimiehet kuljettavat salamurhaajan kivääriä paloportaita alas hellin ottein. Maassa kiväärin nosti korkealle ilmaan korkea-arvoinen virkamies ja kuvatekstinä luki: ”Salamurhaajan kivääri”. Garrison ei tunnistanut kiväärin tyyppiä, mutta se ei voinut olla kumpikaan edellä mainituista kahdesta. Tämä kolmas kivääri oli myös hävinnyt. Mielenkiintoista suhtautumista todisteisiin.

Todettakoon vielä, että Oswaldin merisotilastoverien mukaan tämä oli kurja ampuja. Lisäksi tuosta sopesta ei olisi pystynyt ampumaan ammunnan alkuvaiheessa, koska näkymän peitti iso puu. Oswald oli lisäksi nähty kirjavaraston toisen kerroksen lounashuoneessa alle kaksi minuuttia ampumisen jälkeen. Hän oli paitsi näyttänyt tyyneltä ja rennolta, myös juonut myyntiautomaatista ostettua Cokea. Saadakseen suoritettua historiallisen ampumaurotekonsa (joka aiheutti kahdeksan haavaa kahteen mieheen alle kuudessa sekunnissa pulttilukkoisella kiväärillä ilman patruunakampaa kuudennesta kerroksesta maan tasalle), kätkettyä sitten kiväärin kirjapinojen alle, juostua sitten neljä kerrosta portaita alas, pysähdyttyä ottamaan Coken myyntiautomaatista – kaikki tämän alle kahdessa minuutissa hengästymättä – Oswald olisi joutunut liikkumaan ’valon nopeudella’.

Ilmiselvin ja vastustamattomin Oswaldin syyttömyyden osoittava asia oli nitraattikoe. Sen mukaan Oswald ei ollut laukaissut ampuma-asetta marraskuun 22 päivänä vuonna 1963. Tämä tosiseikka kuitenkin pidettiin salassa kymmenen kuukautta. Syytä salaamiseen ei ilmoitettu.

Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että Oswald ei ollut mukana koko jutussa muutoin kuin syntipukkina, kuten tämä pidätettäessä kertookin. Vain todella viattoman täytyy olla niin perusteellisesti syylliseksi lavastettu, kuin Lee Oswald ilmeisesti oli ollut.

Etusivu

Eräs yllätys tuli vielä lähiaikoina vastaan. Garrison oli saanut haltuunsa Dallas Morning Newsin numeron 22. marraskuuta 1963. Etusivulla esitettiin Kennedyn saattueen reitti karttapiirroksena. Mielenkiintoista oli se, että siinä ei menty ollenkaan Dealey Plazalle, vaan aivan suoraan pääkatua ilman tuota 120 asteen mutkaa ja hidastusta 15 km/h nopeuteen. On suhteellisen selvää, että selvästi suurempaa nopeutta Main Streetiä pitkin ajaessa Kennedyyn ei olisi voinut osua.

Seuraavaksi kaivettiin Warrenin komission julkaisusarjasta kyseisen etusivun, mutta siinäpä ei ollutkaan mitään karttaa, vaan sen tilalla pelkkä harmaa 5/6 sivun kokoinen neliö. Nyt tuli näkyviin hyvinkin selvä todisteiden väärentäminen.

Tuossa vaiheessa pääteltiin, että jotta tällainen vaikkapa ajoreitin muutosoperaatio onnistuisi, tulee sekä kaupungin johdon, että liittovaltion tason toimijoiden olla yhteistyössä. Seuraavaksi selvitettiin, kuka oli Dallasin pormestari tuolloin. Paljastui, että pormestarina oli Earle Cabell. Earle oli puolestaan CIA:n aikaisemman varajohtajan Charles Cabellin veli. Kenraali Charles Cabell oli johtanut Sikojen lahden maihinnousua CIA:n apulaisjohtajan roolissa. Mielenkiintoinen tapahtuma tuossa episodissa oli se, että kun CIA:n kouluttamien kapinallisten maihinnousu alkoi epäonnistumaan, esitti tuo Cabell Kennedylle, että Yhdysvaltojen ilmavoimat osallistuisi peliin ja estäisi Castron sotilaallisen toiminnan noita kapinallisia vastaan. Tarvittavat ilmavoimat olivat kuin sattumalta lähistöllä sopivan lentotukialuksen mukana. Sivumennen sanottuna taktisesti aika tutun kuuloista esimerkiksi vuoden 2011 Libyan sodasta.

Kennedy piti päänsä eikä päästänyt Yhdysvaltojen sotavoimia mukaan. Ja sitten erotti tuon Cabellin, kuten erotti myöhemmin myös CIA:n pääjohtajan Allen Dullesin. Molemmista herroista tuli Kennedyn pysyviä vihamiehiä. Mielenkiintoisella tavalla esimerkiksi Cabellia ei missään vaiheessa kuulusteltu esimerkiksi Warrenin komission toimesta. Asiaan saattoi vaikuttaa tuon toisen vihamiehen, CIA:n entisen pääjohtaja Dullesin nimitys Warrenin komission jäseneksi.

Helmikuun idus

”Minun olisi pitänyt tietää, että asiat olivat sujuneet liian hyvin. Siitä onnekkaasta viikonlopusta, jossa selvisi Oswaldin käyttämän osoitteen 544 Camp Street sijainti Dallasin tiedustelukollektiivin sydämessä, olimme löytäneet ratkaisevia todisteita ja lisätietoja, joita Warrenin komissio ja tiedotusvälineet eivät tarkoituksella tai tahtomattaan olleet välittäneet.”

Vuoden 1967 alkupuolella alkoi voimakas lehdistön painostus siitä, että piirisyyttäjä käyttää rahaa ja aikaa omituisiin asioihin. Seuraavaksi, ehkä kypsyttelyn jälkeen, Garrison sai melko suoran tarjouksen päästä uusille ylöspäin vieville urille liittovaltion palvelukseen. Garrison ei ollut kiinnostunut.

Matti

Garrison alkoi tässä vaiheessa valmistella David Ferrien kutsumista valamiehistön kuultavaksi. Ferrie oli siis aika erikoinen kaveri pappistaustalla, joka joutui eroamaan noista hommista seksuaalisen poikkeavuuden takia. Ferrie toimi tiedusteluporukoille lentäjänä ja erilaisten sissijoukkojen kouluttajana. Asiat etenivät enemmän yhteisymmärrykseen Garrisonin ja Ferrien välillä, kunnes yllättäen Ferrie kuoli. Virallisen kuolinsyyntutkijan mukaan luonnollisesti.

Garrison kuitenkin tutki porukoineen Ferrien asunnon ja ihmetteli miksi Ferriellä oli iso pullo Proloid -nimistä lääkettä vuoteensa vierellä. Ferrie oli luonteeltaan voimakkaasti impulsiivinen ja yliaktiivinen. Kuitenkin tuo lääke kiihdyttää aineenvaihduntaa. Asiasta kysyttäessä lääkäri kertoi Garrisonille, että jos yliaktiivinen ihminen käyttäisi tuota lääkettä suuren määrän (vapaaehtoisesti tai pakolla). Vastaus oli, että kuolema olisi väistämätön.

Kuitenkin tuosta ei jäisi mitään jälkiä helposti löydettäväksi. Ja ilman lupaa tutkia ruumista vaikeammin löydettäviäkään ei voisi enää löytää. Miksi joku tappaisi itsensä tavalla, josta ei jäisi jälkiä, mutta jättäisi jopa kaksi erillistä itsemurhaviestiä, molemmat ilman allekirjoitusta. Totuutta ei voinut tietenkään varmasti tietää.

Garrison näki Ferrien avainhenkilönä päästä tutkimaan Clay Shaw’n tekemisiä. Garrison jatkoi nyt ilman tätä lisäapua. Tietty Shaw’n ympärillä pyörinyt tai muutoin mukana olleen joukkion kohtalot pyörivät monin tavoin toistensa ympärillä. Mielenkiintoisella tavalla Shaw’n pidätyksen yhteydessä saatu osoitekirja sisälsi yhden saman postilokerosoitteen kuin Oswaldin osoitekirjassa oli. Shaw’han oli kieltänyt olleensa Oswaldin kanssa tekemisissä.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Garrisonin tutkijat löysivät Shaw’n kotoa mm. viisi ruoskaa, useita kettinginpätkiä ja mustan hupun ja sen kanssa yhteensopivan mustan kaavun. Ruoskissa näytti olevan kuivunutta verta. Makuuhuoneessa oli noin 75 sentin päässä toisistaan kaksi kattoon ruuvattua isoa koukkua. Kaikilla on harrastuksensa.

Napit vastakkain

Kun Garrison sitten pidätti Shaw’n, heräsi myös liittovaltion hallitus. Kun oikeusministeri mm. antoi lausunnon, että rikospoliisi on tutkinut Clay Shaw’n, niin Garrisonia ihmetytti kuinka kuitenkaan Shaw’n nimeä ei esiintynyt yhtään kertaa missään Warrenin komission 26 niteessä. Pystyi myös ihmettelemään, että jos Shaw’lla ei ollut mitään yhteyttä tapahtumiin, niin miksi tämä oli sitten tutkittu niin perusteellisesti. Ristiriidan ilmettyä oikeusministeri perääntyi taktisesti, ja totesi taas asian hieman toisella tavalla.

Nyt annettiin myös lausunto, että Clay Bertrand ja Clay Shaw olivat samoja henkilöitä, kuten Garrisonin tutkimukset osoittivatkin. Tiedotusvälineet aloittivat kampanjan väittäen, että Garrison pyrkii vain julkisuuteen tavoitellen vaikka mitä poliittista asemaa, sen sijaan että olisivat pohtineet tosissaan Kennedyn murhan omituisuuksia.

Garrison siis syytti Clay Shaw’ta osallisuudesta salaliittoon John F. Kennedyn murhaamiseksi.

Seuraavaksi Garrison esitti poikkeuksellisesti piirisyyttäjänä alustavaa oikeuskäsittelyä, jolla varmistetaan, ettei syytetty joudu löyhin perustein pitkiin oikeusprosesseihin; yleensä tätä vaativat puolustusasianajajat.

Alustavaan käsittelyyn Garrison esitti vain pari todistetta. Todistajaksi kutsuttiin David Ferrien 25-vuotias tuttava vakuutusasiamies Perry Russo. Russo oli Ferrien asunnossa kuullut jo helmikuussa (puoli vuotta ennen) mainittavan Kennedyn salamurhahankkeesta. Russo oli kyllä kirjoittanut Garrisonin toimistoon kirjeen, kuultuaan näistä tutkimuksista, mutta sellaista kirjettä ei koskaan saapunut Garrisonille.

Russo tunnisti toiseksi keskustelijaksi Clay Shaw’n, jonka tämä oli nähnyt kerran aiemminkin ja mukana oli myös kuubalaisemigrantteja. Perry muisti, että Ferrie oli esitellyt hänet asunnollaan myös nuorelle miehelle nimeltään Leon Oswald, mutta tämä ei ollut jäänyt ulkonäöltään mieleen. Russo oli Ferrielle suhteellisen läheinen tuttava, joka oli vieraillut usein Ferrien luona; ehkä siksi tuo Bertrand hyväksyi tämän läsnäolon.

Russo todisti, että huolimatta Ferrien, Russon ja kuubalaisten innosta nitistää Castro, Bertrandiksi kutsuttu mies alkoi varovasti empiä (Sikojenlahden maihinnousuyrityshän oli tuolloin jo takana). Russo sanoi Ferrien astelleen edestakaisin ja sanoneen, että he voisivat hankkiutua Kennedystä eroon ja syyttää siitä Castroa. Kuulemma tuohon ei tarvittaisi muuta kuin saada Kennedy avomaalle.

Ferrie kiihtyi tavanomaiseen tapaansa helposti ja muuttui hyvin puheliaaksi. Ferrie kuvaili, että piti tehdä kolmen suunnan ristitulessa. Kun Kennedyä ampui kolmelta suunnalta, yksi suunta varmasti osuisi.

Täysin eri tavalla rauhallisena ollut Bertrand otti nyt puheenvuoron. Bertrand korosti, että sen tapahtuessa heidän kaikkien tulisi olla julkisuuden valokeilassa. Russo huomasi nyt, että miehet puhuivat siitä, minne kukin menisi, kun presidentti Kennedy olisi tapettu. Ei siis enää kovinkaan teoreettista puhetta salamurhasta.

Toinen todistaja oli Vernon Bundy. Tämä oli (New Orleansin lähistöllä) Pontchartainjärven pohjoisrannalla kesäkuussa 1963, kun paikalle saapui musta neliovinen umpiauto ja sieltä astui ulos pitkä valkotukkainen mies, joka jäi odottamaa muutamien metrien päähän. Pian paikalle saapui nuori mies, jonka kanssa nämä keskustelivat hieman kauempana viitisentoista minuuttia. Lopuksi vanhempi mies antoi jotain, ehkä rahakäärön nuoremmalle.

Valokuvista tämä Bundy tunnisti valokuvavaihtoehdoista nuoren miehen Lee Oswaldiksi ja autosta nousseen Clay Shaw’ksi.

Kolmen tuomarin kollegio totesi näiden todistusten ja todistajien ristikuulustelujen jälkeen, että syyttäminen on perusteltua. Elettiin siis vuotta 1967.

Hyökkäys

Saman vuoden syyskuussa Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden presidentti Warren antoi lausunnon, että tämä ei ollut kuullut Garrisonin tutkimuksista mitään, joka olisi poikennut heidän komissionsa johtopäätöksistä. Tämä oli outoa, koska Shaw’n oikeudenkäynti ei ollut edes alkanut. Ja vaikka olisikin, niin ehkä tuossa asemassa ei tulisi puuttua yksittäisiin oikeudenkäynteihin.

Warrenin epäasiallinen käytös oli kuitenkin lievää verrattuna tiedotusvälineiden hyökkäykseen Garrisonia vastaan. Shaw’n pidättämisestä lähtien tiedotusvälineiden hyökkäily oli ollut häijyä ja säälimätöntä. Garrisonin harhakuvat Yhdysvaltojen suuresta vapaasta lehdistöstä karsiutuivat nopeasti. Oikeutta kohtaa osoitettavaa maltillisuutta ja kunnioitusta, jolla voitaisiin varmistaa oikeuden häiriötön toiminta ja syytettyjen muiden asianosaisten kohtelu, ei ollut tässä tapauksessa olemassa.

Esimerkkinä Garrison mainitsee erään toimittajan kirjoittaneen Newsweek-lehdessä, kuinka tällä olisi todisteet siitä, että Garrison lahjoo todistajansa rahalla. Toimittaja ei kuitenkaan koskaan esittänyt todisteita, eikä ilmeisesti kukaan muu lehdistön edustaja huomannut niitä kysellä. New York postin otsikko puhui puolestaan Garrisonin toiminnasta otsikolla ”Sairaalloista hillumista New Orleansissa”.

Vuonna 1969 Garrison valittiin uudelleen virkaansa, joka oli ensimmäinen piirisyyttäjän uudelleenvalinta New Orleansin historiassa.

Hyökkäykset jatkuivat, mm. Life-lehden toimesta, joka puolestaan syytti Garrisonia sekaantumisesta järjestäytyneen rikollisuuden toimintaan.

Seuraavassa vaiheessa televisioyhtiöt siirtyivät asemiinsa. Selvästi tuli ilmi, etteivät televisioyhtiöt kuten NBC yrittäneetkään tutkia Yhdysvaltojen presidentin salamurhaa. Ne tutkivat syyttäjän toimintaa ja nimenomaan yrittivät jopa lahjoa ’todistajia’, kuten pari näistä kertoi Garrisonille.

NBC lähetti kesäkuussa 1967 ”Jim Garrisonin tapaus” ohjelman maanlaajuisesti. Tuon kolme avaintodistajaa olivat tunnettu tuomion saanut murtovaras ja parittaja (nimeltään Cancler), Angolan valtionvankilaan murtovarkaudesta tuomittu (Torres) sekä turkkilaisen saunan omistaja. Tuo Torres mm. väitti, että Garrison oli tarjonnut tällä heroiinia ja mahdollisuutta kolmen kuukauden lomaan, mutta Torres edelleen väitti NBC:n ohjelmassa, että oli valinnut mielummin paluun takaisiin Louisianan valtionvankilaan sokeriruokoa leikkaamaan, kuin noin epäeettisen toiminnan.

Kun Cancler puolestaan väitti tuon edeltäneen oikeuskäsittelyn todistajan (Bundyn) valehdelleen oikeudessa noista tunnistuksista, niin suuri valamiehistö halusi kuulla tätä NBC:n ’todistajaa’ oikeuden todistajan antaman lausunnon oikeellisuudesta. Kävi kuitenkin niin, että tuo Cancler kieltäytyi avaamasta kuulemisessa suutaan ja sai tuomion oikeuden halventamisesta.

Myös NBC:n Torres joutui suuren valamiehistön kuultavasti ja tämäkin kieltäytyi avaamasta suutaan ja sai tuomion oikeuden halventamisesta.

Garrison valitti liittovaltion tiedonvälityskomissiolla ja sai sen kautta NBC:ltä puolen tunnin esitysajan omalle näkökannalleen, jonka Garrison myös käytti. Kuulemma se ei paljon lohduttanut, koska tuollaiset epäoikeudenmukaisten hyökkäysten uhrina olemiset ovat henkisesti hyvin raskaita.

Garrison alkoi selvittämään NBC:n taustoja, jossa oli keskeisenä Yhdysvaltojen Radioliitto RCA. RCA puolestaan oli toisen maailmansodan ajoista lähtien muuttunut sotateollisuuden toimijaksi tuottaen sotavoimien tarvitsemaan elektronista ja vastaavaa kalustoa. Tuon toiminnan volyymi oli kasvanut tuohon aikaan mennessä miljardiin dollariin vuodessa (silloista rahaa).

Tuota taustaa vasten Garrisonista oli ymmärrettävää, että RCA ja sen apuri NBC halusivat saattaa huonoon valoon paikallisen syyttäjän, joka nosti yhä uudelleen esiin sen mahdollisuuden, että Yhdysvaltain tiedustelukollektiivin kylmän sodan valtaryhmittymä oli salamurhannut Yhdysvaltojen presidentin.

Myös televisioyhtymä CBS tarttui asiaan. Garrisonia haastateltiin puoli tuntia, josta esitettiin Warrenin komissiota ylistävä nelituntinen ohjelma. Garrisonin osuus typistettiin puoleen minuuttiin.

Yhtiökumppanuus

Nyt Garrisonin toimisto alkoi samaan myös vapaaehtoistyövoimaa avustajiksi. Osalla oli hyvätkin toimintamahdollisuudet.

Tässä vaiheessa Garrison alkoi selvittämään, millä motiivilla todistusaineiston osoittama CIA olisi voinut toimia Kennedyn salamurhassa. Erityisesti ilmatuen antamisesta kieltäytyminen Sikojen lahden tapauksessa oli ehkä ensimmäinen selkeä tapaus. Toinen puolestaan oli ydinkokeiden kieltämisen sopimus Neuvostoliiton kanssa. Kolmas oli neuvonantajien suosituksen vastaisesti sopia ohjuskriisi Neuvostoliiton kanssa ja olla miehittämättä Kuubaa. Neljäntenä puolestaan vuonna 1963 Kennedyn päätös sulkea CIA:n ylläpitämä kuubalaisten kapinallisten harjoitusleiri New Orleansin lähistöllä Pontchartrainjärven pohjoispuolella.

Tuo kaikki oli täysin vastoin kymmenen vuotta kestänyttä kylmän sodan ulkopolitiikkaa, jonka oli muotoillut Eisenhowerin ulkoministeri John Foster Dulles ja hänen veljensä CIA:n johtaja Allen Dulles. Kennedyhän myös erotti tuon Allen Dullesin. Lisäksi kesäkuussa 1963 Kennedy piti Washington D.C:n American yliopistossa kesäkuussa 1963 virstanpylväspuheen, jossa Kennedy hahmotteli rauhanomaista rinnakkaiseloa Neuvostoliiton kanssa.

Silti kaikki edellinen kalpenee sen rinnalla, että Kennedy aikoi vetää kaikki sotilashenkilöt Vietnamista. Kansallisen turvallisuusneuvoston salainen muistio totesi jo vuonna 1952, että Kaakkois-Aasian joutuminen kommunistien valvontaa, vaarantaisi USA:n aseman tuon seudun Tyynenmeren saarilla ja uhkaisi vakavasti USA:n turvallisuusetuja Lähi-Idässä.

Kun ranskalaiset joukot antautuivat 1954 Dien Pien Phussa Ho Tshi Minhin sotavoimille, allekirjoittivat kaikki muut merkittävät maat -Yhdysvaltoja lukuun ottamatta – Geneven sopimuksen, jossa Vietnam jaettiin tilapäisesti 17 leveyspiiriä myöten, kunnes saataisiin järjestettyä yhteiset vaalit.

Pelastaakseen Yhdysvaltojen sijoitukset ulkoministeri Dulles kahden kenraalin/amiraalin kanssa esitteli suunnitelman Vietnamin miehittämiseksi. Presidentti Eisenhower ei hyväksynyt suunnitelmaa, vaan esti yhteiset vaalit ja loi Etelä-Vietnamin erillishallinnon. CIA:n valvonnassa tuettiin etelään luotua hallintoa etelän kapinallista Viet Kongia ja pohjoisen Ho Tshi Minhin hallintoa vastaan.

Tuo oli tilanne, jonka Kennedy peri aloittaessaan vuoden 1961 alussa kautensa. Kennedy myöntyi aluksi CIA:n esityksiin ja hyväksyi sotilasneuvonantajien lisäämisen. Taistelujoukkoja Kennedy ei kuitenkaan suostunut lähettämään.

Nähdessään Vietnamin tilanteen, määräsi Kennedy lokakuussa 1963 (kuukausi ennen salamurhaa) puolustusministeri Robert McNamaran vetää 1 000 sotilasneuvonantajaa pois. Määräys peruttiin heti Kennedyn kuoleman jälkeen. Lisäksi Kennedy suunnitteli vetävänsä kaikki yhdysvaltalaiset sotilashenkilöt pois Vietnamista vuoden 1965 loppuun mennessä. (Huomattavaa tuossa on myös aikataulu; tuon toteuttaminen edellytti, että John F. tai veli Robert olisi tuolloin presidenttinä.)

Tuossa vaiheessa Kennedyllä oli jo lukuisia vaikutusvaltaisia vihollisia, kuten tuo Allen Dulles, kenraali Charles Cabell ja CIA:n peitetoimien johtaja Richard Helms (ja mitä ilmeisimmin FBI:n johtaja J. Edgar Hoover).

Vaikka oli vaikea uskoa, että CIA olisi organisaationa (oman presidentin) salamurhahankkeen takana, oli puolestaan suhteellisen helppoa kuvitella, että järjestön roistomaisista osista löytyisi tällainen porukka. Kuten siis Clay Shaw, Gay Banister, David Ferrie ja tietenkin joukko pettyneeksi itsensä tuntevia kuubalaiskapinallisia.

Vaikka mikään Garrisonin keräämistä todisteista viitannut ehdottomasti CIA:han (voi ajatella, että tiedusteluporukat osaavat välttää ’savuavien kiväärien’ taakseen jättämistä, niin CIA:han suuntautuneita vihjeitä oli hämmästyttävän paljon.

Myös CIA selvästikin huolestui, koska Garrisonin henkilökuntaan soluttauduttiin (ilmeisesti osa Garrisonin vapaaehtoisista) ja ainakin yksi todista lähti lipettiin tuon vuodon takia. Kaveri kyllä löytyi myöhemmin, mutta tuossa vaiheessa muut oikeusviranomaiset (tässä tapauksessa toisessa osavaltiossa) kieltäytyivät yhteistyöstä Garrisonin kanssa.

Jatkossa Garrisonin luovutuspyynnöt hyvinkin säännönmukaisesti tyssäsivät samalla tavoin.

Oudompi tapaus

Liittovaltion tiedusteluasiamies Richard Case Nagellin sukulaiset olivat noina aikoina ottaneet Garrisoniin yhteyttä. Nämä kertoivat, että hän oli vuoden 1963 puolivälissä paljastanut presidentti Kennedyn salamurhahankkeen. Näiden sukulaisten mukaan tämä oli johtanut hänen vangitsemiseensa kolmeksi vuodeksi. Mies olisi juuri tuolloin vapautumassa vankilasta ja oli halukas keskustelemaan Garrisonin kanssa.

Nagellin nimi ei (yllätys yllätys) tullut ollenkaan esille Warrenin komission työssä. Jonkinlaisen viitteen Garrison kuitenkin löysi.

Nagellin sukulaisten avulla Garrison sopi tapaamisesta Washington D.C:ssä ja keskusteli tuon Nagellin kanssa.

Nagell oli saanut tehtäväkseen selvittää mitä oli vireillä Lee Oswaldin ja muutaman muun miehen toimesta. Elokuun lopussa – syyskuun alussa oli käynyt selväksi, että oli käynnissä suuri hanke Kennedyn salamurhaksi. Tässä vaiheessa Nagell sai huomata, että henkilö, joka oli hänen yhteyshenkilönsä virastossa, oli siirretty toiseen osaan maata ja Nagell jäi ilman yhteyttä virastoonsa.

Nagell oli siis saanut vihiä tapahtumasta – tiesi mitä tulee tapahtumaan, muttei sitä milloin - ja lähettänyt FBI:n pääjohtajalle J. Edgar Hooverille kirjatun kirjeen asiasta. Kun mitään ei ollut kuulunut, niin Nagell alkoi aavistella olevansa itse vaarassa joutua syntipukiksi, erityisesti koska tämä oli ollut tekemissä Lee Oswaldin kanssa. Ja Nagell edelleen päätteli, että hänen täytyi olla tapahtumapäivänä itse varmassa paikassa, jossa tätä ei voitaisi lavastaa syntipukiksi. Nagell meni (siis ennen tapahtumaa) erääseen pankkikonttoriin ja ampui kattoon haulikolla ja tuli siis vangituksi ja joutui vankilaan.

Nagellia ei tuomittu ilkivallasta, vaan aseellisesta ryöstöstä kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Pitkä tuomio kuitenkin peruttiin kaksi vuotta myöhemmin, koska ei ollut todisteita ryöstöyrityksestä.

Nagell ei halunnut kertoa Garrisonille liikaa yksityiskohtia toiminnastaan (mm. ei paljastanut virastoa, jolle toimi) vaitiolosyistä. Garrison sai kuitenkin kysyttäessä tietää mm., että Nagellin mukaan Oswald oli ollut muiden ohjattavana ja muut olivat Clay Shaw, Gay Banister ja David Ferrie.

Muuta oleellista Nagell ei suostunut paljastamaan. Myöhemmin paljastui joitain outoja asioita Nagellista ja Garrisonille jäi epäselväksi, oliko juttu jokin syötti vai todellinen.

Vähän ajan päästä tapahtui jotain, joka Garrisonin arvion mukaan oli tiedustelun yritys saada Garrison ansaan. Kyseessä oli tarkoitus yhyttää Garrison erääseen epäsiveellistä materiaalia levittävään mieheen Los Angelesin lentokentän miestenhuoneessa. Osin sattumalta Garrison pääsi tilanteesta nopeasti irti, vaikka lentokenttäpoliisit olivat aivan vieressä valmiusasemissa.

Jonkin ajan perästä selvisi, että yksi Garrisonin avustaja oli tiedustelukollektiivin tiedottaja; juuri tuo henkilö oli tiennyt Garrisonin lentoaikataulut ja mahdollistanut tuon ansoituksen.

Konstaapeli Tippitin murha

Shaw’n pidätyksestä maaliskuussa 1967 kului lähes kaksi vuotta oikeudenkäyntiin. Tuossa välissä tuli esille mm. Warrenin komission ja Dallasin poliisin murhaosaston todisteiden väärentämisiä. J.D. Tippit oli dallasilainen konstaapeli, joka oli ammuttu kuoliaaksi puolisen tuntia salamurhan jälkeen. Tuo tapahtui sen alueen tuntumassa, jossa Oswald asusteli. Asiaa ei viety missään vaiheessa oikeuteen, mutta sekä Warrenin komissio että Dallasin poliisin murhaosasto olivat varmoja, että tappaja, joka lähti murhapaikalta jäätävän rauhallisesti karistaen revolveristaan käytettyjä patruunoita, oli Lee Oswald.

Tämä oli hyödyllinen johtopäätös. Nythän voitaisiin osoittaa Oswaldin olevan mielipuoli, joka ammuskeli ihmisiä noin vain. Warrenin komission lakimieskunnan yksi jäsen perustelikin heidän johtopäätöstään, että nimenomaan Oswald ampui Kennedyn sillä, että tappoihin Oswald Tippitinkin.

Ongelmana vain oli tässäkin murhatapauksessa se, etteivät Oswaldin syyllisyyttä osoittavat todisteet pitäneet kutiaan. Mm. poliisi sai tiedon Tippitin murhasta kuusi yli yhden, kun Oswald oli palannut asunnolleen juuri yhden paikkailla. Oswald jatkoi matkaa ollen neljä yli yksi puolitoista kilometriä murhapaikalta. Oli käytännössä mahdotonta, että Oswald olisi jalan ehtinyt tuonne.

Warrenin komissio ei välittänyt näistä aikatauluista, vaan yritti saada todistajia sanomaan Oswaldin läsnäolosta sellaista, jolla olisi voinut osoittaa Oswaldin syylliseksi. Todellisuudessa epäonnistuen tässä.

Tippitin murhalla oli kuitenkin muitakin silminnäkijöitä, jotka (mm. lakimies Mark Lanen työn ansiosta) löytyivät. Näiden perusteella Tippitin tappoi kaksi miestä, joista kumpikaan ei ollut Oswald. Tapossa myös käytettiin automaattipistoolia, eikä revolveria; automaattipistooli sylkee hylsyt ulos ja revolverissa ne jäävät rumpuun.

Ilmeisesti J. Edgar Hoover oli tullut samaan johtopäätökseen, koskapa tämä oli jo kolme vuotta aikaisemmin antanut määräyksen, etteivät FBI:n asiamiehet saa kuulustella kahta edellä mainittua silminnäkijää. Tämä selvisi vuosia myöhemmin Michael Kurtzin kirjasta, jossa esiteltiin Hooverin tekemä muistio asiasta.

Edelleen selvisi Dallasin poliisin murharyhmän todisteista, että kun Tippitista kaivettiin neljä luotia, oli kolme niistä saman valmistajan ja yksi aivan eri sarjaa (ilmeisesti kuitenkin samaa kaliiberia). Vähintäänkin epäilyttävää yhden ampujan teorian kannalta. Tämäkin vahvisti löydettyjen todistajien kertomusta kahdesta ampujasta. Lisäksi automaattisesti kirjatuista poliisien radiopuhelinviesteistä selvisi, että heti Tippitin murhan jälkeen oli löydetty todistaja, jonka mukaan ampuja oli aivan erinäköinen kuin Oswald. Tuon todistuksen perusteella oli myös ilmeistä, että ampujan käyttämä ase oli automaattipistooli, eikä revolveri, jollainen Oswaldilla oli pidätettäessä.

Mielenkiintoisella tavalla murharyhmä lähetti vain yhden luodin tutkittavaksi laboratorioon ja Warrenin komitea joutui tarmonpuuskassaan kysymään asiaa, koskapa he olivat jostain saaneet tietää, että luoteja oli enemmän kuin yksi, josta he olivat saaneet virallisesti tietoa. FBI:n ballistiikka-asiantuntijan mukaan mikään noista luodeista ei olisi sopinut Oswaldilta löydettyyn revolveriin. Hylsyjen kanssa oli poliisilla vielä enemmän sekoilua kuin luotien.

Vasta kuusi päivää tapahtumien jälkeen Dallasin murhaosasto lisäsi sieltä ’muka’ löytyneet hylsyt. Aika leväperäistä toimintaa. Ja sitten kun ne lähetettiin tutkittavaksi Washingtoniin, niin saatiin tulos, että ne olivat hyvinkin Oswaldin aseella ammuttuja. Juuri tuo hylsyjen ’löytymisen’ ajankohta tekee uskottavaksi epäillä, että ne oli ammuttu myöhemmin tuolla revolverilla ja lähetetty sitten varmana tapauksena tutkimuksiin. Mielenkiintoisella tavalla oli myöhemmin FBI huomasi, että kaksi hylsyistä oli Werternin ja kaksi Remingtonin valmistamia, kun luodeista kolme oli kuparivaippaisia Werterneitä ja yksi oli lyijyinen Remington. Outo asia, johon ei taaskaan mikään virallinen taho tarttunut (Warrenin komissio tms.).

Edelleen tuli ilmi, että eräs todistaja oli löytänyt tapahtumapaikalta kaksi hylsyä ja antanut ne konstaapelille, joka oli raapustanut niihin vakiokäytännön mukaisesti puumerkkinsä. Kuitenkaan tämä konstaapeli ei ollut myöhemmin tunnistanut merkintöjään noista kuusi päivää myöhemmin merkityistä hylsyistä.

Kaikki uskottava tieto Oswaldista osoittaa, että mies oli varsin lempeäkäytöksinen, eikä todellisuudessa ollut mitään tietoja olemassa tämän väkivaltaisesta tai impulsiivisesta toiminnasta.

Dallasin murharyhmän toiminta

Garrison vetää yhteen murharyhmän toiminnan omituisuudet, tai pitäisi aikuisten oikeasti sanoa todisteiden sivuuttamiset, väärentämiset ja vastaavat.

Se oli löytänyt mahdollisen murha-aseen, 7.65-Mauser-kiväärin, Texasin koulukirjavaraston kuudennen kerroksen ’sopesta’ ja kadottanut sen pikaisesti. Ja kummasti löytänyt kaksi muuta kivääriä tilalle, joista jälkimmäinen katosi myös pian. Se oli kuulustellut Oswaldia 12 tuntia onnistumatta tallentamaan sanaakaan kuulustelusta (edes kirjallisesti). Se oli päästänyt useita Dealey Plazan läheisyydestä pidätettyjä epäiltyjä vapaaksi ilman kirjallisia kuulustelutietoja tai vastaavia.

Se ei ollut saanut pysäytetyksi Nash Rambler -farmariautoa, jonka apulaisseriffi Roger Craig oli huomannut kuljettavan Oswaldia pois kirjavarastolta pian salamurhan jälkeen. Se oli todellakin valehdellut tapahtuneesta kieltäessään, että em. Craig oli yleensä ollut poliisin päämajassa. Mikä pahinta se oli antanut surmata kymmenien poliisimiesten ympäröimän Oswaldin oman päämajansa pohjakerroksessa ja päättänyt sitten välittömästi salamurhan tutkimukset ja katsonut sen selvitetyksi.

Tähän siis pitää lisätä myös konstaapeli Tippitin murhan todisteiden väärentäminen – kolmen luodin kätkeminen, tapahtumapaikalta löydettyjen automaattiaseen hylsyjen häviäminen, revolverinhylsyjen ’löytyminen’ päiväkausia myöhässä, epäonnistuminen silminnäkijöiden havaitsemien kahden miehen jälkien seurannassa.

Salamurhaajien pakoon pääsy

Garrison oli jo saanut tietään apulaissheriffi Craigilta ja muilta silminnäkijöiltä kolmen epäilyttävän miehen kirjavarastolta lähdöstä vähän aikaa sen jälkeen, kun kohtalokkaat laukaukset oli ammuttu. He lähtivät Nash Rambler -farmariautossa, jossa oli kattoteline. Se oli ammunnan aikaan pysäköity kirjavaraston viereen nokka väärään suuntaan liikenteeseen nähden. Kukaan ei huomannut (tai välittänyt) siinä istuvaa kuljettajaa.

Kun ammunta oli loppunut, kolme miestä tuli juosten ulos varaston takaovesta ja työntyi Nash Rambler farmariautoon. Se suuntasi kulkunsa pohjoiseen niin kiireesti, että yksi ovi retkotti vielä auki. Olin saanut tietää Craigilta, että se kaarsi takaisin ja pysähtyi suoraan varaston eteen ottaakseen kyytiin vielä yhden nuoren miehen. Tämä nuori mies hyppäsi autoon, joka lähti kiitämään nopeasti pois yksisuuntaista Houstonia väärään suuntaan.

Selvästikään ajaja ei odottanut häirintää tai ajatellut, ettei kannata herättää huomiota. Ei siis ihme, ettei tuon Craigin murhaosaston johtajalle Will Fritzille tekemä ilmoitus johtanut mihinkään eikä kukaan esimerkiksi vaivautunut tarkistamaan, kuka farmariauton omisti.

Autosaattueen takana olleet silminnäkijät kuulivat ammuntaa myös paitsi kirjavarastolta myös Dal-Texin (viereisestä) rakennuksesta. Ainakin yksi välittömästi ammunnan jälkeen pidätetty mies oli tullut juosten ulos Dal-Texin rakennuksesta pystymättä mitenkään selittämään siellä oloaan. Sivustakatsoja vaativat äänekkäästi tuon miehen pidättämistä ja poliisit veivät tämän sheriffintoimistoon, jossa hänet pidätettiin kuulusteluja varten. Mitään kirjallista materiaalia ei jäänyt jäljelle kuulustelusta, ja poliisin vapauttaessa tämän kuultiin väkijoukon pilkkahuudot tapahtuneesta. Poliisi laittoi miehen poliisiautoon ja mies katosi iäksi.

Dal-Texin luona pidätettiin toinenkin mies, jolta sitten otettiinkin kaikki tiedot ylös. Garrison perustelee, miksi hän arvelee tuon miehen olleen ’valetukija’. Termillä Garrison tarkoittaa tekaistuja epäiltyjä, jotka tiedustelukollektiivin väärien tietojen koneisto (mm. CIA:n peiteoperaatiot) luo totuttuun tapaan jonkin peitetoimen jälkeen johtaakseen huolimattoman harhaan hallituksen tiedustelupalvelun jäljiltä.

Muissakin tapauksissa poliisi jätti huomiotta (oikeasti) epäilyttävät liikkujat, kuten Julia Ann Mercerin näkemän kiväärikoteloa kantavan miehen heinikkoisella kumpareella tunti ennen salamurhaa. Läheisellä ylikulkusillalla oleva poliisit näkivät mitä tapahtui, mutta eivät välittäneet siitä millään tavalla.

Garrison sai joskus paljon myöhemmin tietää vielä yhdestä epäilyttävästä miehestä tapahtumien yhteydessä. Vapaavuorossa ollut konstaapeli Tom Tilson oli kuullut ammuntaa autoradiostaan ylikulkusillalla ja nähnyt miehen käytännössä liukuvan ruohikkoista rinnettä alas. Autolleen päästyään mies heitti jotain takaistuimelle ja ajoi kovaa vauhtia tiehensä. Tilson lähti perään ja pyysi tytärtään kirjoittamaan näkemänsä rekisterinumeron ylös sekä mallin ja merkin. Auton päästyä pakoon Tilson ilmoitti tiedot Dallasin murharyhmälle, mutta noista tiedoista tai niiden kirjaamisesta ei ole jäänyt mitään jälkeä.

Newyorkilainen tietokonekonsultti Richard E. Sprague otti Garrisoniin yhteyttä tutkittuaan Dealey Plazalla otettuja noin 500 valokuvaa. Hän oli erityisen innoissaan useista uusista valokuvista, jotka esittävät kolmea heinikkoisen kukkulan takana ratapihalla pidätettyä miestä, joita haulikoin aseistetut poliisit marssittivat pois. Garrison muisti nämä miehet ylikonstaapeli Harknessin Warrenin komission edessä esittämästä todistajanlausunnosta.

Harknessin mukaan nämä vietiin asemalle ja niitä kuulusteltiin. Silti näistä epäillyistä ei ole mitään merkintöjä; ei nimiä, valokuvia, sormenjälkiä, nitraattikokeita, ei siis mitään. Nämä vain oli jossain vaiheessa vapautettu ilman mitään edes rutiininomaista poliisityötä, vaikka presidentti oli juuri murhattu.

Garrison pyysi ao. kuvien kopiot, jotka Sprague lupasikin ja toimitti ne New Orleansin lentokentälle, jonka kautta Garrison oli menossa New Yorkiin esiintymään Johnny Carsonin TV-ohjelmassa.

Lennolla Garrison pääsi tutustumaan valokuviin. Nuo kolme miestä eivät näyttäneet mitenkään huolestuneilta vaan päinvastoin. Samoin esimerkiksi tukat olivat hyvin hoidettuja ja parrat ajettuja, joita ei yleensä voi sanoa maankiertäjien hiuspehkoista ja kuontaloista. Vaatteet tosin olivat karkeatekoiset ja nukkavierut, mutta ne näyttivät aivan puhtailta. Ja varsin erikoisesti kaikki näkyvät kengänpohjat olivat hyvässä kunnossa.

Ihmetystä herätti myös se, että ketään ei oltu laitettu käsirautoihin; olihan nyt saatu kiinni epäilyttäviä henkilöitä presidentin murhan jälkivaiheissa. Käsirautojen käyttö oli pidätettäessä rutiinitoimi, mutta ei siis nyt. Eli jos nämä olivat niin vaarallisia, että näitä piti kuljettaa haulikkovartiossa, niin ne olivat niin vaarallisia, että nuo olisi pitänyt laittaa ilman muuta myös käsirautoihin.

Poliisit eivät kantaneet haulikkoa viistosti rinnalla, niin kuin on useissa kaupungeissa tapana, vaan aika huolettoman näköisesti. Myös yksi poliisi herätti huomiota huonosti sopivalla virkapuvullaan. Edessä kulkenut poliisi oli ilmeisesti joukon johtaja. Mielenkiintoisesti tällä oli nappikuuloke (pienoisradio) korvassa; tuohon aikaan näitä ei ollut tavallisilla poliiseilla (kuten ei Dallasissakaan) vaan ainoastaan aivan erityisillä joukoilla.

Samanlainen nappikuuloke (kuin haulikkovartion poliisijohtajalla) oli myös erään valokuvan vaalealla miehellä, joka on juuri nostamassa luotia maasta, jonka vieressä on apulaisseriffi Buddy Walters. Warrenin komissio ei koskaan kysynyt mitään luodista tai tuosta vaaleahiuksisesta miehestä. Luodista ei kuultu enää koskaan mitään.

Tiedotusvälineet

Garrisonilla oli pysyvä ongelma tiedotusvälineiden kanssa; se mitä tuli ulos, oli aina jotain muuta mitä Garrison oli yrittänyt sanoa. Garrisonin ystävä Mort Sahlin auttoi siis pääsemään tuon nousevan TV-ohjelman kautta julkisuuteen. Tuo tapahtui kuitenkin hieman krouveilla keinoin, kun tämä Sahlin oli tuossa ohjelmassa salamurhaan kiertyneen keskustelun lomassa yhtäkkiä kysynytkin yleisöltä, että eikö Garrison olisi oikea henkilö tulla mukaan kertomaan asiasta. Carson ei voinut kuin myötäillä yleisön kannustusta.

Kun Garrisonia sitten studiolla esihaastateltiin usean tunnin ajan, niin Carson myös tupsahti mukaan ehkä tervehtimistä varten. Carson oli hyvin jännittynyt ja jopa epäkohtelias. Sitten lopulta Garrison pyydettiin ’sisään’ TV-valojen loisteeseen. Yleisö osoitti lämpimästi suosiotaan.

Carson aloitti lukemalla esihaastattelun perusteella saamiaan kysymyksiä pitkällä koosteella tyyliin: ”joko olet lakannut lyömästä vaimoasi”. Kyseessä oli hassuista ja sisällöttömän typeristä salaliitoista kokoonpantu keitos, jolla ei ollut mitään tekemistä Garrisonin toteamusten kanssa. Kun sitten Carson lopetti, niin Garrison päätteli, että Carson tosiaan uskoi sanomaansa sekavaan koosteeseen. Garrisonia alkoi naurattamaan, eikä Carson siitä pitänyt.

Carson aikoi siis lukea lakimiesten laatimia kysymyksiä mekaanisesti ja kuulla ennalta Garrisonin antaman vastauksen ja puolestaan pyrkiä esittämään jonkin uuden visaisen ongelman, jonka asianajajat olivat hänelle laatineet.

Oikeussalissa kouliintuneelle lakimiehelle tuo sopi oikein hyvin. Lisäksi Carson oli tuossa vaiheessa tottunut enemmän vieraisiin, jotka hymyillen ovat samaa mieltä. Tosin Garrison oli pettynyt, koska odotti oikeaa ajatustenvaihtoa Carsonin kanssa.

Garrison alkoi käyttämään Carsonia sekoittavia menetelmiä vastaamalla asioita vaikkapa eri järjestyksessä, kuin esihaastattelussa. Carson menettikin otteensa ja Garrison puolestaan muutti taktiikkansa kyselemiseksi vastaamisen sijaan.

Kun Carson kysyi Garrisonilta, miksi hallitus salasi todisteita, niin Garrison vastasi ehdottamalla, että Carson kysyisi asiaa Lyndon Johnsonilta. Tiedät, että hän osaa vastata. Garrison vain tuijotti.

Tässä vaiheessa Garrison totesi, että ehkä on paras näyttää joitain valokuvia. Ja ennen kuin Carson ehti estää, oli Garrisonilla kameran edessä iso valokuva, joka esitti juuri noita äsken mainittuja ”kulkureita haulikkosaattueessa”.

Carsonilta meni hetki tajuta mistä kuvissa on kyse ja hetikohta sitten ”iski käsivarteeni kuin kobra ja veti kättäni pois kameran näköpiiristä”. Carson totesi, etteivät tuollaiset kuvat näy televisiossa. Garrison puolestaan tiesi, että näkyvät hyvin ja kohotti kuvat uudelleen kameran eteen.

Garrison käänsi nyt kuvat kameraan, mutta heitä kuvaavan kameran punainen valo oli sammunut ja lähetykseen meni vain toisen kameran kuvaa yleisöstä. Garrison ehti sanoa, että noita pidätettyjä miehiä, jotka juuri näit, ei nähty enää koskaan. Lopultakin Garrison sai jonkin viestin läpi USA:n tiedotusvälineiden kartellista.

Kun Garrison pohti TV-studion tapahtumia, niin hänestä tuntui kuin olisi ollut 30-luvun saksalainen, joka yrittää vakuuttaa porukkaa siitä, että Adolf Hitler on mielenvikainen.

Garrison päättelee, että nämä ihmiset kangistuvat kauhusta ajatuksesta, että salaliiton ollessa totta, on totta myös se, että Yhdysvallat ei toimi demokraattisesti, vaan aivan muutoin.

Mielenkiintoista on kuitenkin ao. valokuvaajien kuvaajien lähestyminen; nämä olivat ottaneet tapahtumapaikalta niin monta kuvaa niin monella tavalla kuin mahdollista ja sännänneet päätoimittajiensa puheille. Jokainen näistä kuvista olisi voinut voittaa Pulizer-palkinnon, mutta sitä heidän lehtensä ei heille suonut. Mikä aiheutti sen, että nämä paikallislehdetkin heti tiesivät, ettei tuollaisia kuvia voinut julkaista. Ainoa mahdollisuus on jonkinlaisen verkoston kautta tapahtuva tiedottaminen, jolla kerrotaan asianosaisille (päätoimittaja, kustantaja, jne.), että julkaiseminen tietystä ajatuskulmasta nyt ei ole hyvä asia eikä maan edun mukainen, tms.

Päättelyn johtopäätös on masentavasti se, että tiedonvälityksen valtavirta oli jollain tavoin taivuteltu noudattamaan virallista tarinaa. Vapaan maan ideaalissahan jokainen mediatoimija päättää itse mitä julkaisee. Valtavirran media oli yhtä paljon, joko epäpätevyyttään tai tarkoituksella, kuin Dallasin viranomaiset vahvistaneet salamurhaa.