Kuudes sukupuutto - kritiikki

Kolbertin kuudes sukupuutto – kritiikki

Elizabeth Kolbert kirjoitti 2014 Pulizer-palkinnon voittaneen tietokirjan Kuudes sukupuutto (Otava 2016).

Tuo käsite syntyy geologisen historian tuntemista ja määrittelemistä viidestä aikaisemmasta joukkosukupuutosta, joissa yleisen jaottelun mukaan on kuollut (geologisesti katsottuna) nopeassa ajassa vähintään noin puolet eliölajeista sukupuuttoon. Jaottelu on tietenkin tavallaan keinotekoinen, mutta johonkinhan se raja täytyy asettaa.

Kolbert siis kirjoittaa siitä, että nykyään ajatellaan ihmiskunnan aiheuttavan parhaillaan samaa suuruusluokkaa olevaa luontokatoa, jota voidaan kutsua tuolla kuudennen joukkosukupuuton nimellä.

On myös (tietenkin) pienempiä joukkotuhoja, joissa alle 30 % lajeista on kuollut sukupuuttoon. Noita lasketaan kuitenkin eliöiden (tai vain eläinten) suvuista tai heimoista, jolloin lajeista laskettuna määrät ovat voineet olleet vielä suurempia.

Syinä ovat olleet isot mullistukset, oletettavasti katastrofit, elinpiirissämme, jotka ovat voineet johtua esimerkiksi suuresta vulkaanisesta toiminnasta tai asteroidien iskuista. Nämähän aiheuttavat muiden vaikutusten (esim. myrkkykaasut) myös ilmastoon suuria ja nopeita muutoksia sekä kuumaan että kylmään. Myös esimerkiksi (usein) mannerten liikuntoihin liittyneet suuret jääkausijaksot ovat aiheuttaneet sukupuuttoja, samoin kuin mahdollisesti suuren yhtenäismantereen syntyminen.

Vaikka tieto noista on lisääntynyt, liittyy edelleen vaikkapa syiden yksityiskohtiin ja lajikatojen aikaikkunoihin paljon epävarmuuksia.

Käytännössä joukkosukupuuttoja voidaan laskea vain noin viimeisen 500 miljoonan vuoden jaksolta, koska vain tuolloin on ollut olemassa tukirankoja sisältäviä eläimiä ja esimerkiksi mantereet asutettiin vasta noin 400 miljoonaa vuotta sitten. Ensimmäinen noista viidestä oli Ordovikikauden päätös (440 mvs), jolloin elämää oli siis lähinnä merissä, viimeinen mm. dinosaurukset hävittänyt liitukauden lopun tuho oli noin 65 mvs.

Kolbert käy luontoon liittyviä asioita läpi monelta näkökulmalta, mutta en oikein osta näkemystä noiden odotettavista olevista joukkosukupuuttoa aiheuttavasta kokonaisuudesta. Toki, jos ihminen alkaisi elämään oleellisesti enemmän ympäristöä heikentävästi niin se olisi eri asia, mutta tällaisesta ei ole juuri merkkejä.

Ehkä ainoa asia, joka itsellä jää käteen ovat merien rikkaiden koralliekosysteemien uhat happamoitumisen (ehkä pitäisi puhua emäksisyyden vähenemisestä), kalkki-ionien vähenemisen, saasteiden, lämpötilan nousun, jne. aiheuttamana.

Wikipediassa on laaja artikkeli koralleista ja myös näihin liittyvistä uhkakuvista. Jutun lopussa on linkki vuosikymmenien tutkimukseen, jossa erään Tyynenmeren saaren korallit ovat toipuneet 1960-luvusta lähtien lukuisista lähes täydellisistä tuhoista. Noin voisi ajatellakin, koska korallit ovat olleet olemassa liki 500 miljoonan vuoden ajan kohdaten lukuisia isoja ympäristöjen muutoksia. Mutta elpyminen on tietenkin edellyttänyt olosuhteiden paranemista. Ehkä pysyväisluontoinen korallien häviäminen voisi olla osa merien monimuotoisuuden häviämistä. Ehkä.

Toinen merkittävä asia on suurten eläinten häviäminen Afrikkaa lukuun ottamatta eri mantereilta paljolti viime jääkauden loppuaikoina ja tuohon liittyen Etelä-Aasian jäljellä olevien isojen nisäkkäiden näköpiirissä oleva sukupuutto, koskien kenties Afrikkaakin sen väestönkasvun johdosta. Tilanteesta olen samaa mieltä, mutta en näe noita kuudentena joukkosukupuuttona tai sen osana. Nuo tunnetut joukkosukupuutot ovat aivan järkkyttävästi eri mittaluokan asioita, kuin mitä voisi kuvitella olevan tulossa suoraviivaisella kehityksellä.

Ajattelen niin, että teknillinen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys yhdessä luonnon huomioonottamisessa, on paras lääke maailman luonnon kannalta. Jos tätä ei oteta huomioon, tai ihmiskunta vajoaa taaksepäin, niin tilanne silloin tilanne muuttuisi luonnon kannalta oleellisesti huonommaksi.

Pistän loppuun asioiden läpikäyntejä ao. kirjasta.

     *****     *****     *****

Sammakot

Kolbert aloittaa kirjan Keski-Panamasta, jossa esitellään sikäläisen sammakkolajin mystisitä kuolemista, ehkä noin vuodesta 2000 alkaneita, joka paljastuu jonkinlaisen sienieläimen aiheuttamaksi. Selviää myös, että 1980-luvulta lähtien on havaittu subtrooppisilla ja trooppisilla alueilla sammakkolajien taantumista ja kuolemista ympäri maapalloa. Syyksi paljastui laajemminkin tuo aiemmin tuntematon ja muista poikkeava piiskasiimasieni -laji. Tuo laji elää sammakon iholla ja estää tärkeää aineenvaihduntaa tapahtumasta.

Sammakkoeläimet ovat vanhin maalle noussut selkärankaisryhmä, joka syntyi 400 miljoonaa vuotta sitten. Voidaan myös arvioida, että lukuisten sammakkolajien nykyinen sukupuutto on määrällisesti hyvin poikkeavaa. Ao. sieni pystyy ’omin voimin’ liikkumaan vain hitaasti itiöidensä avulla, eikä pysty tällaisessa muutaman vuosikymmenen aikaikkunassa liikkumaan maanosien laidalta toiselle tai valtamerten yli. Johtopäätös on, että nimenomaan ihminen on tuon nopean liikkumisen mahdollistava taho.

Kun etsii vaikkapa Wikipediasta, niin löytyy sammakkojen uhanalaisuuslista, johon on merkitty ehkä (silmäilemällä laskettu) 400 äärimmäisen uhanalaista sammakkolajia kuuden tuhannen tunnetun lajin joukosta. Suurin osa sekä noista uhanalaisista että kaikista lajeista elää tropiikissa tai sitä lähellä olevissa ilmastoissa. Ylivoimasesti suurimpana syynä mainitaan elinympäristön häviäminen, muina esimerkiksi sienitaudit. Kyllähän tuo kuulostaa huolestuttavalta. Mutta vaikea ajatella, että tämä olisi kuudennen sukupuuton airut. 

Tulee lisäksi mieleen, että yhteyttä siihen, miten me elämme täällä pohjoisessa, ei helpolla löydy tuosta listasta.

Megafaunan sukupuutto

Kolbert käy läpi myös suurten (usein nisäkäs-) lajien sukupuuttoa, joka on tapahtunut viime jääkauden loppuaikojen tietämissä lähes nykyaikaan asti. Aiheesta olen itsekin kirjoittanut tarkemmin (linkki). Tuosta syytetään usein ilmastonmuutosta, mutta koska ao. muutoksia on ollut runsaasti viimeisten parin miljoonan vuoden aikana (ilman vastaavia sukupuuttoja), niin minunkin mielestäni todennäköisimmin juuri ihminen on ollut ratkaisevana tekijänä hävittämässä noita suuria ja jopa jättieläimiä. Megafaunalla tarkoitetaan vähintään noin ihmisen kokoisia (esim. yli 40 kg) ja jättieläimillä vähintään tonnin painoisia.

Erityisesti nuo jätit ovat hävinneet maapallolta. Nämähän tarvitsevat valtavia alueita ja lisääntyvät hitaasti, joten runsas metsästys ja toisissa tapauksissa vaikkapa saaliseläinten häviäminen tekevät ’helposti’ tuhoja. Todella suuria maaeläimiä on nykyään lähinnä Afrikassa. Onneksi meressä ovat useimmat isot eläimet, kuten suurimmat valaat pääosin säilyneet. Aasiassa on myös suuria maaeläimiä, mutta ne ovat vähentyneet huomattavasti, useat sukupuuton partaalle.

Tuhot ovat tapahtuneet esimerkiksi Australiassa 30 000–20 000 vuotta sitten, Pohjois-Amerikassa 10 000–8 000 vuotta sitten ja Madagaskarilla noin keskiajan lopun – uuden ajan alun tienoilla. Kaikissa tuhot ovat linjassa ihmisten levittäytymisen kanssa. Euraasiassa nuo ovat tapahtuneet samoina aikoina, mutta hitaampaa vauhtia.

Kolbertin esimerkkitapauksia myöhemmiltä ajoilta ovat esimerkiksi siivetön ruokki, alkuperäinen pingviini, joka eli Pohjois-Atlantin molemmilla ranta-alueilla napaseudulta lähtien Floridaan ja Italiaan asti, metsästettiin lopulliseen sukupuuttoon pohjoisilla napa-alueilla vasta 1800-luvulla. Ao. lintu ei ole sukua Etelämantereen pingviineille, mutta sen olemus ja elintavat olivat hyvin samankaltaisia. Toinen esimerkki aiheesta on Pohjoisen Tyynenmeren alueella elänyt jopa 10 tonnin painoinen stellerinmerilehmä, joka metsästettiin sukupuuttoon 1700-luvun lopulla.

Antroposeeni

Termiä on käytetty nyt ehkä 20–30 vuotta ja se tarkoittaa geologista aikaa, jossa määräävänä erona aikaisempaan on ihmiskunnan vaikutus. Tässä osiossa Kolbert käy läpi mm. ihmisen tekemää metsien raivausta sekä fossiilisten polttoaineiden käyttämisiä. Juuri tässä osiossa Kolbert kävi läpi korallien uhkakuvia.

Permikauden joukkosukupuutto

Kolbert käy myös läpi (pahinta) permikauden joukkotuhoa, jonka aikana tapahtui voimakasta lämpenemistä ja ”ilmaan purkautui niin paljon hiilidioksidia, että geologeilla on vaikeuksia edes kuvitella, mistä tuo kaikki on peräisin.” Ehkä olisi riittävää todeta nuo CO2-lukemat ja muutosaikataulut, joista olisi asia selvennyt lukijalle paremmin. Ainakin itse suosittelen Juha Pekka Lunkan kirjaa Maapallon ilmastohistoria, jossa tiivistetysti käydään Permikauden muutoksia läpi ja Wardin/Browneen kirjaa Planeetta Maan elämä ja kuolema, jossa juuri permikauden tuhoon tuodaan esille Pangaian (ja Pan-meren) todennäköisiä vaikutuksia. 

Kolbert tuo lisäksi esille meren bakteeritoiminnan noissa oloissa luultavasti aikaansaaman rikin vaikutuksia. Erityisesti Ward/Brownlee tuovat esille juuri tuon Pangaian aikaansaamat ongelmat sekä mantereisen että merellisen ympäristön osalle, jotka perusteina kuulostavat mielestäni uskottavilta. Nykyinen mantereiden/merien kokonaisuus näet mahdollistaa merivesien tehokkaan sekoittumisen termohaliinikierroksi kutsutulla tavalla, joka ei siis ollut Pangaian aikaan (noin permikausi) mahdollista.

Lisäksi tuolloin vaikuttaneet suuret laavapurkaukset toivat vielä omat vaikutuksensa. Juuri tämän päivän tilanteeseen ei ole tuon tapaisia uhkakuvia näköpiirissä.

Kasvihuoneilmiö

Suurempana ongelmana Kolbert tuo kuitenkin ilmakehän lisääntyneen hiilidioksidipitoisuuden aiheuttaman kasvihuoneilmiön lisääntymisen, joka muuttaa kasvillisuusvyöhykkeitä ja voi nostaa merenpintaa. Kolbertin mukaan 2–4 asteen nousu esiteolliseen lämpötilaan verrattuna tarkoittaisi nykyisten jäätiköiden katoamista lähes kokonaan. No tiettävästi edellisen Eem-interglasiaalin aikaan (noin 120 000 vuotta sitten) lämpötilat olivat tuon haarukan yläosan luokkaa, eikä mitään laajaa sulamista tapahtunut. Pohjoinen Jäämeri oli kesäisin sula ja osa Grönlannista oli myös sulanut (alle puolet) meriveden ollessa enimmillään 4–6 metriä nykyistä korkeammalla (Wikipedia). Sanoisin, että väite nykyisten jäätiköiden katoamisista tuossa tilanteessa kuulostaa oudolta; edellisten lukujen perusteella tuolloin oli jäätikköjen määrä yli 90 prosenttia nykyisistä.

Metsä ja puut.

Tässä osiossa ollaan Perun itäosissa, jossa tutustutaan eri korkeuksilla oleviin kasvillisuusvyöhykkeisiin. Noilla seuduin lajien monimuotoisuus on aivan eri luokkaa, kuin mitä vaikkapa Kanadan (ehkä vastaa Pohjoismaita) metsien lajistot voivat tarjota. Annettujen lukujen perusteella puhutaan ehkä satakertaisista monimuotoisuuksista. Tuolla päiväntasaajan lähellä metsävyöhykkeet jatkuvat hyvinkin korkealla vuoristoon, jolloin lajirunsaudet vain kasvavat. Kolbert tuo esille, että jääkausien takia käytännössä kaikki lajit ovat sopeutuneet kylmään, ei niinkään lämpimään. Tällöin nimenomaan lämpeneminen olisi ongelma.

Kolbert siis näyttäisi uskovan, että ilmaston lämmetessä kylmät ilmastovyöhykkeet joko nousevan hyvin nopeasti tai jopa loppuvat vuorenrinteiltä ja esimerkiksi noilla alueilla tapahtuu siksi huomattavaa monimuotoisuuden vähenemistä. Tuohon tulee heti mieleen pari huomiota; ensiksikin ilmastoennusteiden ja myös historian perusteella lämpeneminen ei tapahdu tasaisesti vaan siten, että nykyiset lämpimät vyöhykkeet lämpenevät vähemmän ja nykyiset kylmät vyöhykkeet enemmän kuin keskiarvo. Toinen huomio on siinä, että meillä on jo luonnon esimerkki aiheesta; siis tuo lähimenneisyyden Eem-interglasiaali (ja muut lämpötilojen sahaamiset), jolloin lämpöä oli muutamia asteita nykyistä enemmän ja pari astetta enemmän, kuin tämän interglasiaalin lämpöoptimin aikaan oli. Vaikea on siis ymmärtää ainakaan noin suurta varmuutta tulevista ongelmista.

Kolbertin mukaan kuitenkin: ”Emme ole nähneet ennustettujen kaltaisia lämpötiloja miljooniin vuosiin", vaikka interglasiaaleja on ollut lähempänäkin. Wikipedian mukaan villamammuttien määrä lienee vähentynyt lämpimän Eem-interglasiaalin aikana; ei kuulosta suurelta sukupuuttoaallolta. Todettakoon, että tiedot jääkarhun syntymisestä ruskeakarhuista eroamisena on ajoitettu tapahtuneen jo ennen Eem-aikaa (120 000 vuotta sitten), vaikka eri ajoitukset poikkeavatkin toisistaan. Jääkarhut siis selvisivät tuosta lämpimästä aikakaudesta.

Amazon ja saaret

Kolbert on huolissaan Amazonian rikkoutumisesta viljelyjen ja karjanpidon levittäytyessä yhä uusille alueille usein kulotusta hyödyntämällä. Ainakin itsestäni tuo alueiden sirpaloituminen ja yhteyksien katkeaminen muuhun samankaltaiseen biotooppiin kuulostaa lajiston määrää helposti vähentävältä – siis sukupuuttojakin aiheuttavalta.

Jutussa tulee esille arvioita, joiden mukaan tropiikissa asuisi peräti 30 miljoonaa niveljalkaislajia. Vaikka alempiakin lukuja on esitetty, ovat kaikki miljoonien luokkaa. Vertailun vuoksi maailman lintulajien määrä on noin 10 000 ja nisäkkäitä puolestaan noin 5 500 lajia. Itselleni tulee noista mieleen, että mahtaako sitten olla suuri ongelma, jos noista miljoonista vaikkapa hyönteislajeista jotkut kuolevat sukupuuttoon; sellaistahan täytyy tapahtua kuitenkin koko ajan muutenkin. Isommat ja siis harvinaisemmat eläimet ovat mielestäni selvästi tärkeämpiä.

Michael Shellenberger käy kirjassaan ilmaston lämpenemisestä läpi mm. juuri tuota Amazonasin aluetta, johon Shellenberger on perehtynyt vuosien aikana jopa asumisellaan sademetsien alueilla. Shellenberger vetää yhteen valtavirrasta poikkeavat johtopäätöksensä: ”Amazonin ja muiden alueiden sademetsät voidaan säilyttää vain, jos taloudellinen kehitys hyväksytään, sitä kunnioitetaan ja halutaan edistää. Vastustamalla Amazonin alueen taloudellista kehitystä moni ympäristösuojelun ja hyväntekeväisyyden järjestö (NGO) tai Euroopan maan hallitus ovat saaneet tilanteen muuttumaan pahemmaksi.”

Shellenberger muistuttaa myös yleisesti, että metsien kasvu on viimeisten vuosikymmenien aikana (maailmanlaajuisesti) ylittänyt hakkuut. Myös Brasilian kaakkoisosissa metsät ovat kasvaneet, joka johtuu maatalouden kehittymisestä ja ympäristönsuojelun edistymisestä. Shellenberger tuokin esille juuri sen, että tehomaatalous (minun ilmaisuni) mahdollistaa maatalouden tarvitseman pinta-alan huomattavan vähenemisen, jonka pitäisikin siis olla tavoitteena. Tällöin laajempien yhtenäisten alueiden suojelu tulee mahdolliseksi.

Uusi Pangaia

Myös lepakoilla näyttäisi olevan samantapaisia ongelmia kuin mitä lämpimien ilmastojen sammakoille on ilmestynyt. Esimerkiksi New Yorkin osavaltion lepakoilla on tapahtunut huomattavaa kannanvähenemistä, jonka ainakin yhtenä syynä on ollut niin sanottu valkokuonosyndrooma. Kyse näyttäisi olevan tässäkin tapauksessa jonkinlaisesta sienestä, joka estää lepakoita horrostamasta ja sitä kautta oli kirjaa kirjoitettaessa jo aiheuttanut arviolta miljoonan lepakon kuolemisen. Sientä on jäljitetty Euroopasta tulleeksi. Arvatenkin täkäläiset lepakot ovat tottuneet sietämään sitä, kenties juuri samanlaisen joukkokuolemisen kautta.

Sienten lisäksihän saattavat monet tuhohyönteiset levitä toisiin maaosiin tuhoja aiheuttaen. Vastaavanlaisia esimerkkejä on runsaasti. Lisäksi ihminen on myös tarkoituksella levittänyt kasveja ja eläimiä, jotka ovat sitten aiheuttaneet ongelmia uusiin biotooppeihinsa.

Kolbertin, kuten monien muidenkin mielestä tuo köyhdyttää eliöstöä, koska nyt usein yhdet ja samat eliötyypit syrjäyttävät samantapaisia samassa ekologisessa lokerossa viihtyviä tyyppejä. Monesti puhutaan tulokaslajeista.

Taaskin totean tähän toisen näkemyksen. Vaikka kuitenkin kokonaisuutena eliölajien määrät vähenevät, niin (tietynlaisten) eliötyyppien tai ekologisten lokeroiden määrä ei välttämättä (oleellisesti) vähene, vaan voi joissain tapauksissa kasvaakin. Lisäksi biomassan määrä on ollut jo vuosikymmeniä lisääntymässä. Luonto ei siis ole välttämättä mitenkään häviämässä sillä tavoin, kuin suurten sukupuuttoaaltojen aikaan on mitä ilmeisimmin tapahtunut. Toki yksittäisissä tapauksissa voi tulla isojakin takaiskuja, kuten vaikkapa kanien tuominen Australian ekosysteemiin, samoin monien pienempienkin saarien erikoistuneiden lintujen tuhot, kun vaikkapa rotat ovat päässeet pesärosvoiksi. Silti ainakin (hyönteisiä) isompien eläinten sukupuutot ovat aina koskettavia.

Sarvikuonot ja megafauna

Esimerkkitapauksena on yksi vielä elävästä sarvikuonolajista nimeltään sumatransarvikuono, joka elää tai on elänyt aikaisemmin laajalti Kaakkois-Aasiassa ja joka on nyt sukupuuton partaalla. Tuo on jääkausien aikaisen villasarvikuonon lähin sukulainen nykyisin elävistä lajeista. Valitettavasti sukupuuton uhka  koskee muitakin Aasiassa eläviä sarvikuonoja, eikä nähdäkseni afrikkalaistenkaan sarvikuonojen tilanne ole turvattu.

Kolbertin toteamus, että juuri isojen eläinten kannalta elämme jo nyt voimakkaasti köyhtyneessä maailmassa, on omastanikin mielestä tosiasia, mutta ei ole nähdäkseni lähelläkään noita isoja sukupuuttoja.

Serkut ja pikkuserkut

Kolbert käy läpi vielä lähisukulaisiamme kuten neandertalinihmistä ja ihmisapinoita. Kolbert pitää selvänä, että nykyihminen aiheutti neandertalilalaisen ihmisen sukupuuton tavalla tai toisella. Tuo on helppo uskoa. Lisäksi Kolbert arvioi, että sama kohtalo on tulossa toimestamme myös serkuillemme simpansseille, gorilloille ja orangeille. Tältä näyttää vahvasti minustakin. Mutta silti tuokaan ei ole se kuudes joukkosukupuutto tai sen osa.