Tehokas reserviläisarmeija

Oheinen otsikko kuvaa iskulauseen oloisesti ajatuksiani puolustusvoimiemme tarvittavasta olemuksesta. Otsikko on päinvastainen kenraalikuntamme ajatuksille, joiden voi ajatella tavoittelevan ammattiarmeijaa, jonka osastot ovat käytettävissä kansainvälisissä operaatioissa muiden länsimaiden joukkojen kanssa.

Tältä kenraaliemme ajatuksen ainakin mielestäni näyttävät. Eräs selkeä havainto on armeijan johdon reserviläisiin kohdistuva väheksyntä. Tämä näkyy vaikkapa kertausharjoitusten vähyytenä ja reserville varatun toimintakelpoisen kaluston hävittämisenä.

Euroopan sotahistorian dosentin Markku Salomaan mukaan 2000-luvulla: ”Hävitettävää materiaalia polttoleikattiin ja sulatettiin romuraudaksi kahden sodanajan panssariprikaatin kaluston verran, kun prikaateja ei enää koettu tarvittavan. Hävitetystä materiaalista mainittakoon 240 venäläistä taistelupanssarivaunua, 220 venäläistä kuljetus- ja rynnäkköpanssarivaunua, 200 venäläistä kenttähaupitsia ja -kanuunaa sekä lisäksi ilmatorjuntakanuunoita, kranaatinheittimiä, konekiväärejä, 100 000 rynnäkkökivääriä, kranaattikonekivääreitä, miinoja, muita räjähteitä ja ampumatarvikkeita. Kaikki aseet, ampumatarvikkeet ja räjähteet olivat täysin toimintakelpoisia ja olisivat soveltuneet täysin alueellisten joukkojen käyttöön.” Kylmän sodan toinen erä, s. 292.

Reservimme oli hiljattain vähennetty vain 230 000 mieheen, joka on nyt onneksi nostettu arvoon 280 000 miestä. Tuo kuulostaa paljolta, mutta tietääkseni tuo tarkoittaa vain 60 – 70 000 etulinjan taistelijaa maavoimissa. Aika vähän. Todellinen koulutuksen saanut reservimme on jopa 900 000 miestä.

Kun vielä 90-luvulla meillä kävi porukkaa vuodessa 30 000 - 50 000 miestä kertaamassa, niin määrä on nyt laskenut noin 18 000:een vuotta kohden. Kertausharjoitusten keskimääräinen kesto on myös lyhentynyt kuudesta viiteen vuorokauteen. Kertausharjoituksiin käytetään vuodessa rahaa vain noin 14 miljoonaa. Nämä luvut pitäisi nostaa aivan eri tasolle.

Kantahenkilökunnan määrä on hieman alle 12 000. Määrää tulisi nostaa selvästi, jotta sekä varusmiesten, että reserviläisten koulutus saadaan ylemmälle tasolle.

Puolustuksemme tulisi perustua vain yhteen doktriiniin: maan haltuunoton tekemiseen mahdollisimman vaikeaksi, käytännössä epäsymmetrisen sodankäynnin keinoin.

Keinoina olisi reservin koon kasvattaminen, varusmiesten maastoharjoitusten ja ammuntojen lisääminen. Lisäksi kenraalien tulisi lopettaa käyttökelpoisen aseistuksen hävittäminen, ja varmistaa että yksinkertaista tulivoimasta kalustoa löytyy reilusti.

Lisäksi pitäisi palata alueelliseen puolustukseen, jossa ajatuksena on suhteellisen itsenäisesti toimivat vihollisen etenemistä estävät paikallisjoukot. Hyvissä asemissa olevat huonokuntoisetkin miehet pystyvät tehokkaaseen toimintaan, varsinkin kun otamme muiden puolueiden hyljeksimät jalkaväkimiinat takaisin käyttöön. Kynnys hyökätä nousee, kun vihollinen joutuisi pitkään maastosotaan.

Lähtisin kehittämään myös kodinturvajoukkoja, jotka olisivat valmiiksi varustettuja asetta myöten. Näinhän on laita esimerkiksi Ruotsissa ja Virossa. Nämä tuovat nopeutta liikekannallepanoon, sekä ovat myös tavallista paremmin valmiiksi yhteen hitsautuneita toimijoita.

Maavoimilla on keskeistä edelleen mm. tykistöaselajin kehittäminen erityisesti raskaiden raketinheittimien osalta. Noita on meillä jonkin verran, määrää voisi lisätä, mutta erityisesti pitäisi hankkia 300 kilometriin ulottuvia raketteja, joihin nyt ei ole varaa. Toki muukin tykistöaselaji on tärkeää sekä kalustoltaan että ammusten määrän kannalta. Panssaroituja ajoneuvoja saisi olla tarpeeksi. Eikä unohdeta monessa sodassa mainetta niittäneitä olalta ammuttavia ilmatorjuntaohjuksiakaan, joita ei helpolla ole koskaan liikaa.

Merivoimien avomerilaivaston suunnitelmat korvetteineen tulee romuttaa. Meripuolustuksen tulisi perustua saaristossa tapahtuvaan maihinnousujen torjuntaan rannikkojääkärien ja saaristoon sopivien alusten voimin. Kuorma-autojen laveteilta toimivat meritorjuntaohjukset torjuvat vihollisen aluksia, jopa sataan kilometriin asti.

Ilmapuolustuksen pääpainon tulee olla ilmatorjunnassa. Näkisin, että sopiva määrä hävittäjiä on 12 - 16 kappaletta. Lainaan tässä eversti Ahti Lappia, ohjuspuolustuksen asiantuntijaa ja ilmasotahistorian tutkijaa. Hävittäjiä tarvitaan rauhanajan ilmavalvontaan ja sodan uhan nousun tilanteisiin. Tällöin niihin riittää tavallisempikin kalusto.

Sodanajan ilmapuolustusta tarvitaan strategisiin kohteisiin ja sotajoukkojen suojaksi. Ilmatorjuntaohjukset pystyvät hoitamaan tehtävän halvemmalla ja varmemmin kuin hävittäjät.

Alivoimaisten ilmavoimien toimintamahdollisuudet sotatilassa ovat vähintäänkin heikot. Sen sijaan ilmatorjunnalla on paremmat mahdollisuudet toimia myös alivoimatilanteissa.

50 vuoden tilastoissa alivoimaisen osapuolen pudotuksista on 97 prosenttia tehty ilmatorjunnalla, siis vain 3 prosenttia hävittäjillä. Vaikka lasketaan mukaan myös ylivoimaisen puolen pudotukset, niin sittenkin ilmatorjunta on hoitanut niistä jopa 87 prosenttia.

Huomattavaa on, että ajatelluilla uusillakaan hävittäjillä ei pystytä ohjustorjuntaan. Nykyaikaisella ilmatorjunnalla pystytään. Jostain syystä tämä oleellinen asia on vaiettu täysin valtamedian kritiikittömissä kirjoituksissa hävittäjiemme uusimis- eli HX-hankkeesta. Ilmatorjunta on myöskin tarvittaessa toiminnassa 24/7 periaatteella, hävittäjät eivät tähän pysty. Käytännössä hävittäjillä on mahdotonta suojella kiinteää kohdetta, kuten vaikkapa pääkaupunkiamme.

Yleensä unohdetaan, että Venäjällä lienee maailman vahvimmat ilmatorjuntajoukot, tosin Israelilla on pinta-alaa kohden vielä parempi suojaus. Venäjän ilmatorjunta ulottuu meille 300 kilometrin päähän raja-alueesta. Ja lisäksi heillä on huippukykyiset meitä monilukuisemmat alueelliset ilmavoimat joka tapauksessa. Arvelen, että hävittäjillämme ei ole sen enempää toimintamahdollisuuksia kuin Saddam Husseinilla ensimmäisessä Persian lahden sodassa. Tuolloinhan Saddamin ilmatorjunta pudotti yli 60 liittoutuneiden ilma-alusta. Hävittäjiä Saddam pystynyt käyttämään.

Oman arvioni mukaan ajatellun HX-hankkeen koneilla voi tehdä kolme asiaa: 1) niillä voi osallistua nykyajan siirtomaasotiin, joita usein kriisinhallinnaksi kutsutaan, 2) niillä voi osallistua Naton ja Venäjän väliseen konfliktiin vaikkapa Baltian suunnalla ja 3) niillä voi ampua oikeat Mainilan laukaukset. En usko, että niillä voi puolustaa Suomea.

HX-hankkeen kustannuksiksi on arvioitu 10 miljardia euroa. Kun Hornetit hankittiin, hinta taisi kolminkertaistua alkuperäisestä. Niistä mm. riisuttiin tehdasaseistus pois, jotta hinta saatiin näyttämään halvemmalta. Tietääkseni puolustusvoimat ei ole julkistanut nykyisten Hornettien tähänastisia, tai loppuun asti arvioituja elinkaarikustannuksia. Miksiköhän ei ole?

HX-hankkeen hinta tietenkin riippuu mihin malliin ja määrään päädyttäisiin; tällä hetkellä hävittäjäporukat liputtavat 64 kappaleen ja yhdysvaltalaisen F35A:n nimiin.
On arvioitu, että HX-koneiden ylläpitokustannukset saattaisivat olla miljardin vuodessa. Tuosta päästään 30 vuoden elinkaarikustannuksissa aivan valtaviin rahamääriin. 20 – 30 miljardia taitaa mennä teki mitä teki.

Tällä hetkellä ilmatorjuntamme ulottuu käytännössä noin 5 – 6 kilometrin korkeuteen. Siis suunnilleen samaan kuin mihin pääsimme jatkosodan lopussa vuonna 1944. Tuotakaan korkeutta ei pidä tietenkään väheksyä, mutta se ei riitä.

Jostain syystä poistimme käytöstä etuajassa jopa 20 kilometrin korkeuteen ulottuvan venäläisen BUK-M1 ilmatorjuntajärjestelmän, jolla georgialaiset pudottivat Wikipedian mukaan ilmeisesti kaikki vuoden 2008 sodassa Venäjän menettämät seitsemän lentokonetta. Lisäksi serbit pudottivat BUK-M1 järjestelmän edeltäjällä yhdysvaltalaisen F-117 häivepommittajan Jugoslavian pommitusten aikaan. Tosin väitetään, että pudotus tehtiin jopa vielä vanhemmalla venäläisellä kalustolla. Se siitä häivetekniikasta.

Tällä hetkellä on ainakin kolme järkevää ilmatorjuntajärjestelmää: yhdysvaltalainen Patriot, ranskalainen SAMP/T sekä venäläinen S-300/400. Useat eurooppalaiset maat hankkivat vastaavia järjestelmiä. Esimerkiksi Ruotsi on hankkimassa kolmea Patriot-ohjuspatteria 1,2 miljardin euron hinnalla. Natomaa Turkki puolestaan hankkii sekä SAMP/T että S-400 järjestelmiä. Intia puolestaan venäläisiä S-400 järjestelmiä. Useat Euroopan maat hankkivat tai ovat hankkineet korkean ilmatorjunnan valmiutta.

Aivan esimerkinomaisesti esitänkin, että hankimme 10 ranskalaista ohjuspatteria, jotka Patrioteja halvempina maksaisivat yhteensä arviolta 2,4 miljardia euroa. Tällöin saisimme kolme ohjuspatteria pääkaupungin turvaksi, loput muualla maahan. Patterin toimintaetäisyytenä voi pitää noin sataa kilometriä. Pidän selvänä, että lähellekään täydelliseen ilmatilan hallintaan meillä ei ole mahdollisuuksia, varsinkaan länsimaisella kalustolla. Itse hankkisin venäläisiä järjestelmiä mm. niiden mm. pitemmän kantaman (jopa 300 - 400 km) ja monipuolisen ohjusvalikoiman takia, mutta tuo näyttää olevan nyky-Suomessa jostain syystä aivan mahdoton ajatus. 

Ja muistutan edelleen, että vain ilmatorjunnalla voi torjua vihollisen ohjuksia, ei hävittäjillä.

Järjestämällä ilmapuolustus tässä kuvaamallani tavalla rahaa jäisi muuhun aseistukseen kuten maavoimien kehittämiseen, uusiin sodankäynnin välineisiin ja tekniikoihin kuten miehittämättömiin ilma-aluksiin sekä kybersodankäynnin kehittämiseen.

Rahaa jäisi lisäksi ennen kaikkea meidän suomalaisten hyvinvointiin, jonka ylläpitäminen tuo myös puolustustahtoa, kun yhteiskuntamme tarjoaa kaikille uskottavia elämisen mahdollisuuksia.